torstai 11. heinäkuuta 2013

Viimeinen kirjoitus


Tämä on viimeinen kirjoitukseni. Ja mietin, tässäkö se oli. Nytkö sitten suljen oven ja jätän tämän taakseni. Jätän ystäväni, kauas jäävät Afrikan murheet. 

Voin jatkaa elämääni siinä onnekkaassa yhdessä prosentissa, astua koneeseen ja palata paratiisiin, unohtaa kaiken jos haluan.

Minun Afrikkani jää nyt taakse. 

En osaa sanoa, mitä jäi käteen tai mitä jätin jälkeeni. Mutta tiedän, ettei minun Afrikkani olisi minun, ellen olisi kohdannut kaikkia niitä ihmisiä, joita kohtasin. Ellen olisi kuullut kaikkia niitä tarinoita, joita kuulin. Ellen olisi ottanut kädestä niitä, joita lopulta otin.

Tulen kaipaamaan keskipäivän pysähtyneitä hetkiä, silloin kun hiekka pöllyää ja tulee kohti jostain kaukaa, kun tuulenvire vie mukanaan ahdistuksen ja tyhjentää pään, kun aurinko tuntuu sanovan älä huoli ja kun katsoin kaikkea sitä sivusta. 

Toivon sinulle sinun Afrikkaasi.



torstai 27. kesäkuuta 2013

Voit joko jatkaa suoraan tai kääntyä oikealle tai vasemmalle


"Missasit tuon käännöksen”, sanon.
”Ai, niinpä vain. Mitä tehään?” Kysyy kuski epävarmana.
”No, käänny takaisin ja mee sille oikealle tielle”, vastaan kärsimättömästi.

En tiiä, onko se siksi, että tuun yksilöllisestä kulttuurista, jossa oma-aloitteisuutta arvostetaan ja yksilölle on annettu valta omien valintojensa yli. Vai onko se siksi, että hän tulee yhteisöllisestä kulttuurista, jossa päätökset tehdään yhdessä, tai annetaan jopa mieluummin jonkun muun tehdä lopullinen valinta. Vai onko kaikki vain kiinni ihmisestä. Toiset vaan päättää ja toiset ei. 

Muistan nähneeni vuosia sitten dokumentin kahdesta vuorikiipeilijästä.

Kaverukset olivat nousemassa toista päivää kohti vuoren korkeinta huippua, kun joutuivat pahaan lumimyräkkään. Näkyvyyden ollessa huono toinen heistä ei huomannut edessä olevaa railoa ja putosi satoja metrejä alas syvyyteen. Kiipeilijät olivat köytettyinä toisiinsa kiinni ja myös toinen heistä oli pudota, mutta sai pidettyä itsensä hakun avulla pinnalla. 

Pinnalle jäänyt yritti vetää pudonnutta ylös, mutta ei jaksanut. Hän yritti huutaa ja saada yhteyttä pudonneeseen, mutta hirveässä tuulessa ja myräkässä mikään ääni ei mennyt läpi tai tullut takaisin. Näin kesti tunteja ja pinnalla ollut arvioi, että kaveri oli varmaan lyönyt päänsä ja kuollut. Oli tulossa yö ja hän tiesi, ettei jaksaisi enää kauaa pitää itseään pinnalla kun kaverin paino veti häntä mukanaan. Hän voisi yrittää pelastaa itsensä ja päästä takaisin leiriin. Jos hän jäisi yön yli kylmään, hän jäätyisi kuoliaaksi. Hän katkaisi köyden ja lähti etsiytymään kohti leiriä.

Railoon pudonnut vietti samaan aikaan tuskaisia tunteja roikkuen köydessä. Oli pudotessaan katkaissut molemmat jalkansa ja saanut murtumia ympäri kehoa. Hän yritti huutaa kaverilleen, muttei saanut vastausta. Hän ei kyennyt tekemään muuta kuin roikkumaan köydessä ja toivomaan, että joku tulisi pelastamaan. Mutta sitten köysi katkaistiin ja hän huomasi putoavansa yhä syvemmälle alas railoon. Vapaa pudotus loppui, kun hän iskeytyi kielekkeen päälle, joka oli osunut hänen matkalleen. Kroppa sai uusia ruhjeita, mutta vielä kivuliaampaa oli ymmärrys siitä, että hän oli entistä pahemmassa pulassa, aivan yksin. Hän oli paikassa, josta kukaan ei tulisi koskaan häntä löytämään. Hänen ruumiinsa oli hajonnut ja pian vesikin loppuisi.

Siinä hän oli, satoja metrejä paksun jääpeitteen alla säkkipimeässä synkkyydessä. Oli täysin hiljaista, täysin pimeää. Hän oli maailman yksinäisimmässä paikassa ruhjoutuneen ruumiinsa kanssa. Ei ollut ruokaa, ei ollut juomaa, oli kylmä. Hän vietti hiljaisuudessa tunteja. Ulkomaailmassa tuli yö, tuli aamu, mutta hän ei sitä tiennyt. Ainoa asia, jonka hän tiesi, oli että kukaan ei koskaan löytäisi häntä, vaikka hänen kaverinsa olisikin päässyt turvaan ja hälyttämään apua. Lumi peittäisi heidän jälkensä ja sulkisi pian railon suun hyisen peitteensä alle. Hän ei pääsisi kiipeämään ylös poikki menneillä jaloillaan, ja alhaalla oli vain lisää syvyyttä ja pelottavaa pimeyttä. Hän arvioi pudonneensa joitakin satoja metrejä ja tiesi, että pahimmillaan railot yltäisivät kilometrien syvyyteen. 

Mutta hän myös tajusi, että oli tehtävä päätöksiä. Ilman päätöksiä hän kuolisi. Hän olisi voinut jäädä kielekkeen päälle makaamaan ja odottaa ihmepelastusta, mutta hän päätti pudottautua, vierittää kroppansa yli kielekkeen reunan ja pudota tuntemattomaan. Sillä se olisi ainoa mahdollisuus löytää reitti ulos. 

Ja koska hän kertoi dokumentissa tätä tarinaa, tiedämme miten se päättyi. Hän putosi joitakin metrejä, näki valonpilkahduksen jossakin kaukana, raahautui sitä kohti ja löysi aukon ulos pimeydestä.

Laahustan kuumuudessa mullanpunaista tietä, imen pillillä kokis zeroa ja mietin, että tää aspartaami pehmentää varmaan aivot. 

Näen edessä rekan ja sen päällä kaksi miestä. Miehet keräävät roskapusseja kadulta. Hyppäävät alas ja nostavat pusseja, muovia, mätääntyneitä hedelmäkasoja ja tinatölkkejä kuorma-autoon. Toiminta näyttää rutinoituneelta ja toimivalta. Ainoa vaan, että kyseessä on avolavallinen rekka, jonka lavassa on reunat, mutta siitä puuttuu takaosa. Roskia valuu tielle sitä mukaa kun niitä kuormaan kerätään. Rekka pomppii kuoppaista tietä eteenpäin ja miehet jatkavat eteen tulevien roskien keräämistä kiinnittämättä juurikaan huomiota kasoihin, jotka valuvat samaan aikaan lavalta pois. 

Miehille ei ilmeisesti ollut vielä tullut päätöksen hetki.

Luin jostain, että jos menee tarpeeksi huonosti, jossain vaiheessa pitäis osata antaa vain olla, kellua virran mukana eikä yrittää taistella sitä vastaan. Niitäkin hetkiä tulee. Mutta oon sitä mieltä, että pitää huomata myös se hetki, kun kellumiset on kelluttu ja on aika alkaa taas uida. 

Sillä ilman päätöksiä mikään ei muutu, eikä koskaan pääse eteenpäin. Ja vaikka parasta ei olisikaan määränpäähän pääseminen, vaan itse matkanteko, on siitä sitä suuremmalla syyllä syytä tehdä mielenkiintoinen.

torstai 13. kesäkuuta 2013

Monta tarinaa jää kertomatta


Siinä me istuttiin, Maria ja mie. Se oli yksi niistä tapaamisista, kerroista jolloin kyselin ja kuulostelin vieraalta kuulostavaa kieltä. Kun haistelin vierasta tuoksua, katselin naisen kasvoja ja mietin hänen ikäänsä, yritin lukea hänen mietteensä.

Se oli tasan kuusi päivää sitten. Tasan kuusi päivää ennen kuin täytin vuosia. Kaikki se vieras tuntui tutulta. Se, että istuu peltimajan puisella penkillä ja asettaa jalkansa saviselle maalle kun ovenraosta vilahtaa aavistus ulkomaailman pakahduttavasta kuumuudesta. 

Olin listannut sinä aamuna hyviä asioita viimeiseltä puolelta vuodelta. Listan nimi oli ”Hyvät asiat viimeisen puolen vuoden ajalta”, tuntui että tarvitsin sitä. 

Siinä me istuttiin, minä kuluneissa farkuissa, ja siinä istui Maria verkkohatussaan, pilkukkaassa paidassaan ja kietaisuhameessaan. 

Hän sanoi, että saa voimaa ystävistään, siitä että voi auttaa ja saa tukea. Ja siinä me oltiin, kaksi vierasta niin kaukaa. Tuijotin Marian rauhallisia kasvoja ja ymmärsin häntä täysin. Sanoin, että ymmärrän, ymmärrän sua niin hyvin. Maria sanoi, ettei mieti menneitä, vaan pitää ajatukset hyvissä asioissa, joita hänellä on. Olin tajunnut saman sinä aamuna.

En ollut enää se valkoinen, eikä hän se pakolainen. Vaan me oltiin me, kaksi naista, jotka olivat päätyneet samoihin aatoksiin.

Niin kauan se vei.


Äiti on taas viime yönä herännyt mun synnyinhetkenä, niin se sanoo mun syntymäpäiväaamuna. Oon sille aina se pikkutyttö.

Täällä oon keskellä syvintä Afrikkaa. Täällä jossain keskellä flooraa ja faunaa, gorilloja ja mustaa magiaa. Mun äiti on mulle erityisen rakas, niin kuin sun äiti on sulle. Äitit on ainutlaatuisia, me ollaan ainutlaatuisia. 

Mutta onko sadat juoksevat lapset ja tuhannet odottavat ihmiset teiden varsilla, väreilevässä ilmassa, kuivalla maalla uniikkeja vai meille massaa. Entä tv:n pallomahainen lapsi? Niin just se, jolla pörrää kärpänen silmässä. 

Olisko Maria mulle ainutlaatuinen, ellen tietäisi hänen nimeään. Kun ei tiedä ja tunne, jää ajatuksia vaihtamatta, niin paljon kuulematta ja monta tarinaa kertomatta.

maanantai 20. toukokuuta 2013

Hän muistaa sen illan


Se oli taas niitä aamuja, kun ei halunnut nousta sängystä. Kun olisi tahtonut sulkea silmät, palata uneen ja päästä pois vielä hetkeksi. Mutta nousin. 

Pakkasin kameran, eväät, astuin autoon ja lähdin.

Lopulta me saavuimme sinne, keskelle hädässä kyhättyjä taloja, olkikattoja, saviseiniä, mutapolkuja, kanoja, vuohia ja hajuja. Lapsia, jotka juoksevat kohti ja halaavat. Aikuisia, jotka katsovat. Tiesin, että olin tullut oikeaan paikkaan. Tänne minun kuuluikin tulla.

Aza, sen hän sanoi nimekseen. Pieni nainen, jolla on huivi ja vahva katse. Istuimme alas. Sanoin, ettei sinun tarvitse kertoa, mutta hän kertoi, hän halusi kertoa kaiken, minkä vain kykeni ja muisti, koska on tärkeää tietää.

”Muistan sen illan. Silloin minun piti päättää, pelastanko lapsistani neljä vai yritänkö pelastaa kaikki kuusi sen uhalla, että epäonnistun. Päätin pelastaa varmasti neljä.”

Päätöksiä, joita meidän kaikkien ei tarvitse tehdä.

Miksi Azan piti tehdä tuo vaikea päätös?  ”Koska olemme vääränlaisia”, hän toteaa.  

”Miehet tulivat kotiimme, tappoivat appivanhempani, veivät mieheni ja pahoinpitelivät minut ja lapset. Kaksi lapsista pääsi pakenemaan. Kun tulin tajuihini, keräsin loput lapset mukaani ja lähdin pakoon.”

On vaikea ymmärtää, mitä jotkut meistä joutuvat kokemaan, ja vielä vaikeampaa on ymmärtää, etteivät he anna periksi. Anna kaiken vain olla, jää paikoilleen odottamaan.
Mutta Aza jatkoi eteenpäin. 

Rajanylitys vaati rahaa. Hän saapui lapsineen rajakaupunkiin ja meni etsimään töitä kanalasta. Mutta kanalan omistajat vaativat seksiä. Aza sanoi haluavansa vain töitä, ei seksiä. Miehet ottivat hänet väkisin ja raiskasivat. Pahoinpitelystä selviydyttyään hän kiiruhti poliisilaitokselle ilmoittamaan rikoksesta. 

”Minut vastaanottanut poliisi myös raiskasi. En jaksanut enää. En voinut luottaa kenenkään. Yritin pakoon, mutta he hakkasivat minut. Pelkäsin, että tappavat, koska tiesin liikaa.”

En voi uskoa kertomusta todeksi. En voi uskoa tällaiseen pahuuteen. En voi uskoa, että haavoittuvaa, jo haavoitettua ihmistä voidaan käyttää julmalla tavalla hyväksi. Mitä se toinen miettii, minkä oikeutuksen hän itselleen ja teolleen antaa.

Nyt Aza on päässyt turvaan. Tai ei sittenkään. Pakolaisia ei katsota hyvällä. Heitä syytetään ruoan hinnan ja vuokrien noususta. Azan oven eteen jätetään jätteitä, jotka hän noukkii joka aamu ja heittää menemään. Perhettä uhkaillaan väkivallalla. 

”Lähtisin kyllä. Mutta minne voin mennä?” Hän kysyy avoimen hämmentyneenä. Eihän kukaan jää sinne, missä heitä ei kaivata.

Mutta hän jaksaa lastensa takia. Aza nousee uuteen aamuun ja kerää roskat ovensa edestä siinä toivossa, että hänen lapsillaan olisi parempi tulevaisuus. Haluan toivoa samaa. Sen takia aion nousta huomennakin.

 

torstai 2. toukokuuta 2013

Oliko rankka päivä?

Pistäkää tää nyt soimaan.
--
Ootteko koskaan miettineet, milloin ihminen katkeaa? Mie oon. Oon pohtinut, milloin jokin asia käy niin raskaaksi, ettei sitä jaksa kantaa. Milloin lastista tulee liian painava ja saapuu hetki, kun kuuluu naks.

Mama Mbusia kantaa selässään 30 litraa vettä, päivittäin. Vaikka hänen selkänsä on käyrä, se ei katkea. 

Se ei myöskään katkea siihen, että aika menee odottamiseen. Ei siihen, että minibussi lähtee sitten kun se tulee. Se ei ole katkennut niihin kymmeniin tiesulkuihin, joissa poliisi pyytää lahjuksia. Ei kananpoikien mystiseen kuolemaan, eikä siihen, ettei ole lämmintä vettä. Koskaan. Se ei katkea hajuun, joka leijuu sisään kadulle heitetyistä jätteistä, eikä se katkea revenneeseen paitaan tai siihen, että mies otti kolmannen vaimon.

Kävelin tukalassa, hiostavassa kuumuudessa juuri ennen kuin taivas repeää ja tuo helpotuksen. Olin kyllästynyt kulkemaan. Olin väsynyt olemaan discovalo, jota ei voi olla huomaamatta, josta kaikki haluavat jotakin, ainakin reaktion, ainakin hein tai ei kiitoksen. Mutta halusin vain kävellä, mennä paikasta toiseen, katsoa maahan. Ostatko sitä, ostatko tätä, haluatko kyydin, madame, mitä kuuluu, katso minua, pudotin juuri jotain, haluan, että katsot. Hei madame, madame! 

Sitten menin suihkuun. 

Kun yritin houkutella vettä tihkumaan käsisuihkusta, muistelin kaihoisasti aamusuihkua Kigalissa kuukautta aiemmin, missä vesi tuli voimalla ja sitä tuli eri lämpöisenä. Mutta katkeamispiste ei ollut se, ei. Vettä kuitenkin tuli. Vaan sen jälkeen. Ei silloin kun vetäisin suihkuverhon sivuun ja suihkutanko tippui, vaan kun sen toinen pää tippui kun olin saanut toisen pään kiinnitettyä seinään. Ja kun kiinnitin tippuneen pään, toinen pää tippui jälleen. Ja kun kiinnitin toisen kerran tippuneen pään, se kertaalleen tippunut toinen pää tippui. Ja niin edelleen.

Silloin länkkäri huusi, länkkäri alkoi karjua ylihintaisessa yksiössään elämän kurjuutta. Se huusi, että kaikki sen uudessa kotimaassa oli sekundaa, sadatteli että kun kiinalaista muovia roudataan sinne tonnikaupalla. Että kun sen uudesta kotimaasta ei saa laatua, kun kaikki hajoaa ja kun mikään ei toimi. Se ei jaksanut enää ja heitti suihkutangon lattialle. Antaa olla. Se oli sen äänekäs protesti kaikkea vastaan. Sitä kun se oli seurannut ja ihmetellyt, miksi ne ihmiset jaksaa. Miksei ne nouse ja sano ei. Että ei helvetti nyt teihin ne asfaltit ja sairaalaan lääkkeet. Lapsille aamupala ja koteihin vesijohtovesi. Mutta ne ei nouse. Ne ei ole selvästikään kuunnelleet tarpeeksi hyvin Bob Marleytään.

Tunnin päästä seisoin seesteisenä samaisessa kylpyhuoneessa, nyt vuokraemännän ja palveluspoikien kanssa. Siinä me ihmeteltiin ja tuijoteltiin lattialla lojuvaa murjottua suihkutankoa. Joo, se vaan putos ja meni rikki. Jotain mystisiä vaurioita se on kärsinyt. En mie vaan tiiä. Varmaan kato ko se on kiinalaista laatua tai jotain. Voisitteko ystävällisesti korjata tai vaihtaa sen tai jotain. Kiitti hirveesti.

Oon oppinut, että parhaimmat kokemukset eivät ole niitä helpoimpia. On niin vahva usko, että lähes kaikella on tarkoituksensa. Luulen kuitenkin, ettei sama päde moneen täällä tapaamaani ihmiseen. Nää tyypit ei välttis usko, että saat sen mistä luovut, tai muutat elämäsi suuntaa positiivisella ajattelulla. Ehkä siksi, että ne lukee eri elämäntapaoppaita kuin me. Tai sitten siksi, ettei niin tapahdu. Aivan kuin meille pätisi erit elämän lainalaisuudet.

Kuva: Henni Pudas

keskiviikko 17. huhtikuuta 2013

This is it guys. Ei ole muuta.

Oltiin kaverin kans lopettelemassa sunnuntain viettoa eräällä country clubilla, kun päädyttiin pohtimaan, tyhmeneekö ihminen iän myötä. Kysymys heräsi, kun yritettiin päivän päätteeksi jakaa laskua puoliksi, ja se vei kieltämättä pikkusen liian kauan. Toki toivon, että vähillä yöunilla, eteläafrikkalaisella Chardonnaylla ja liiallisella auringonotolla oli osuutta asiaan. 
 
Päädyttiin siihen, että varmaan tyhmenee – olimmehan juuri saaneet siitä vahvat todisteet. Kaveri analysoi, että hoksottimet ei ole samalla tavalla enää kohillaan kuin 18-vuotiaana ja ärsykkeitä alkaa olla niin paljon, että keskittyminen herpaantuu ja meistä tulee höpsöjä.

Arveltiin, että meijän pitäis käydä älykkyystestissä säännöllisin väliajoin, että näkis kuinka pahasti se ÄO oikein laskee, ja loppuuko lasku jossain vaiheessa. Ilmaistiin myös yhteinen, hiljainen toive, että jospa tää kolmekymppiä olis se low point. 

Päätin jatkaa pohdintaa paikallisen kollegan kanssa seuraavana päivänä töissä. Kerroin, että tämmönen asia tuli mieleen ja se vaivaa mua. Että jos tuntuu, ettei kaikki asiat pysy hallinnassa ja tyhmenee, niin mistä se johtuu. Rudy totesi, että onko sillä nyt niin väliä, jos vähän tyhmeneekin. Lopeta Jenni se höpöttäminen ja keskity olennaiseen.

No, miepä lopetan.

Muistan olleeni aluksi hämmentynyt, kun ajeltiin ympäriinsä, tarkkailin paikkoja ja ihmisiä. Ajatukset risteilivät päässä. Ihmisillä ei välttämättä ollut sähköä tai juoksevaa vettä. He eivät tietenkään surffanneet netissä, eivätkä lukeneet, koska monet eivät osaa tai heillä ei ole varaa lehtiin tai kirjoihin. Monella ei ole työpaikkaa tai työyhteisöä, eikä savimajoihin ole tapana tilata sisustussuunnittelijaa tai häälahjalistaan kirjata toivetta Villeroy & Bocheista. 

Mietin, että jos et seuraa muotia ja kirjallisuutta, osallistu Espoon Cinéhen, Habitareen tai Helsingin kirjamessuille, katso Puhdistusta teatteriesityksenä, elokuvana ja lue sitä kirjana, seuraa HBO:n uusinta hittisarjaa, suunnittele viikonlopuksi joogaretriittiä ja ensi kesäksi purjehduskurssia tai ole jyvällä Flow:n tämän vuoden esiintyjistä, mitä jää jäljelle?

Tunsin sääliä. Näiden ihmisten elämä täytyy olla tosi tyhjää.

Sitten aloin huomata, että oli eri asiat, jotka merkitsivät. Ei ollut väliä, vedinkö aamulla jalkaan Tigerit vai Cheap Mondayt, kellään ei ihan hirveesti kiinnostanut. Kukaan ei kysynyt, minkä kirjan olin viimeksi lukenut tai olinko kuullut, että keskustaan oli avattu uus pop-up -ravintola. Keskustelunaiheet alkoivat olla vähissä.

Tajusin, että vastaantulijan kohtaaminen, tervehtiminen ja hymy. Sillä oli merkitystä. Se, että vietettiin aikaa ystävien, perheen ja tuntemattomien kanssa. Pidettiin sadetta katoksen alla ja kyseltiin päivän kulusta. Se kiinnosti ja siten opittiin. Eihän sitä tiedä vaikka farkkujen alla olis kiinnostava ihminen.

Aivan kuin jengi olis löytänyt jotain olennaista, ehkä pakosta, ehkä vapaasta tahdosta, en tiiä. Ainakin tuntuu, ettei meijän kannata tulla tänne vain opettamaan, vaan oppimaan. Joku myös sanoi, että me länkkärit ollaan hyviä valmistautumaan elämää varten, mutta unohdetaan sitten elää se. Hymähdin, koska tajusin, että se saattaa jopa pitää paikkansa.

Kuulin muuten eilen, että buddhalainen munkki Nhat Hanh lopettaa sähköpostinsa sanoihin This is it. Se ei tarkoita, että miehen meili olis siinä, vaan että elämä on tässä. Tässä hetkessä, nyt kun luet tätä, on sun elämä. Sulla ei ole muuta, sitä se Nhat yrittää sanoa. 

Ajattelin pitää mielessä.

Kuva: Henni Pudas

Ja kävinhän mie lopulta myös googlettamassa, onko sille ihmisen tyhmistymiselle tieteellistä perustetta vai oliko se vain tunne. Eihän näin tärkeää kysymystä voinut jättää auki. Tiesin, että Googleen voi luottaa ja se osasikin listata, että ainakin pienryhmät, viihde, flirttailu, kannabis, piiskaaminen ja liikalihavuus tyhmentävät sinua. 

Voin huokaista helpotuksesta, sillä olen tätäkin asiaa viisaampi. Olen myös onnellinen, että bongasin samalla kertaa Facebookista keskustelun Robingatesta ja osaan antaa analyyttisen vastauksen aiheesta, kun seuraavan kerran pidellään sadetta mangopuun alla ja joku kysyy, että saiko se Frontside Ollie oikeasti miljoonia katselukertoja siellä YouTubessa vai ei.

Ja Flow:ssa on muuten tänäkin vuonna aika mieletön setti.