Me nostetaan tässä vähän karkkirahaa

Leikitään täällä aina sillon tällöin miljonäärejä kavereitten kans. Tuntuu aika reteeltä nostaa 1 500 000 pankkiautomaatilta. Joo, ei tässä mitään, karkkirahaahan tässä vaan haetaan.

Käydäänkö 20 000 lounaalla? Joo! Haetaanko sen jälkeen siitä yhestä hyvästä mestasta ne kymppitonnin jätskit? Joo, haetaan! Otetaanko kaheksan tonnin viini vai neljän tonnin olut? Joo, otetaan!

Mua yritettiin taas viilata linssiin. Boda pyysi Muyengaan menosta kaheksan, sanoin, että as if, maksan sulle viis. Sitä tikulla silmään, joka nollia muistelee.

Lisäksi me ujutetaan jääpaloja salaa toisten kaula-aukoista sisään ja juostaan toistemme perässä ja karjutaan, että voi minkä teit.

Tuntuu jotenkin vapauttavalta.

Juttelin ugandalaisen ystävän kanssa, joka on sisäkkö. Saphina on mua muutaman vuoden vanhempi, ihana ja kaunis.

Hänellä on kolme lasta, jotka kaikki asuvat eri puolilla Ugandaa ja joita hän pyrkii kouluttamaan parhaalla mahdollisella tavalla mahdollisimman pitkälle. Koulumaksut tuottavat vain hieman vaikeuksia. Ne on miljoonia shillinkejä vuodessa ja palkka ei niihin oikein riitä. Mutta pääasia on pitää lapset koulussa, vaikka hän näkeekin heitä siten vain neljä kertaa vuodessa.

Saphina ei vietä lastensa kanssa arkea, hän viettää sitä Euroopasta tulleen perheen kanssa. Hän ei tee lapsilleen ruokaa, hän tekee sitä muille. Eikä hän leiki omien lastensa kanssa, hän leikkii vieraan kaksivuotiaan kanssa, jota hän rakastaa.

Itse hän lopetti koulunkäynnin neljätoistavuotiaana ja meni naimisiin. Vanhemmilla ei ollut varaa koulumaksuihin ja naimisiin oli mentävä, jotta saisi elättäjän. Sittemmin hän erosi. Ja toivoo pääsevänsä joskus koulunpenkille takaisin.

En oikein osaa sanoa, mitä ajattelen. Näin ameeba-päissään tulee ajateltua kaikenlaista.

Sen vain tiiän, että mut, mun veli ja sisko koulutettiin, saatiin itse valita, mitä luetaan ja missä, meidät lähetettiin maailman ääriin vaihtoon, jotta opimme kieltä ja kulttuuria, jotta meistä kasvaisi maailmankansalaisia ja saisimme mahdollisimman hyvät eväät elämään.

Perhe söi yhdessä, vietti Kreikan-lomat yhdessä, kesät mökillä, meitä vietiin harrastuksiin, ostettiin piikkarit pikajuoksua ja laskettelusukset pujottelua varten, vietiin pianotunnille ja uimakouluun. Kehuttiin ja kannustettiin, ja jouluna laskettiin, että kaikille on yhtä monta pakettia.

Kaikki vanhemmat haluavat lapsilleen parasta. Niinhän se on. Eikä kaikkea voi mitata tavarassa tai lomien määrässä. Tuskin sain yhtään enempää henkistä pääomaa siitä, että mut pakotettiin vuodeksi pianotunneille kuin mitä Saphina sai lapsena läheisiltään kotikylässään.

Mutta sitä ajattelee sitten kuitenkin.

Tulee mieleen, että Saphina saattais olla iloinen, jos vois joskus leikkiä miljonääriä. Tokikaan en sitä häneltä kysynyt. Mutta jääpalan sentään ujutin hänen kaula-aukosta sisään ja lähin karkuun.

Se kerta kun Johnny Depp tuli ja pelasti

Tajusin tässä yhtenä päivänä, etten ole kuullut ugandalaisen kertaakaan kiroilevan. Kukaan ei ole myöskään ollut ilkeä tai pahoittanut tahallisesti mun mieltä. Ihmiset ovat iloisia, vaikuttavat huolettomilta, eikä heillä ole tapana piikitellä. Miksipä olisi?

Bodakuskit tööttäilevät, tukkivat tien ja huutelevat madamea. ”Madame we go?”. Puistelen päätä ja sanon ”No go”.  Joka päivä sama ruljanssi. Kymmenen bodaa kimpussa, ajavat läheltä tuhatta ja sataa, niin että käsi on lähteä imussa mukana. Tööttäys, mahottoman leveä hymy ja huuto. 

Totta kai oon kuullut rankkoja elämäntarinoita, eikä silloin naurata. Ne kerrotaan, ne todetaan. Näin on tapahtunut, se oli silloin, nyt on nyt. 

Luin jostain, että elämän voi elää joko kevyesti tai raskaasti. Sen voi kuulemma itse päättää. On vastoinkäymisiä, jotka tuntuu pahalta, mutta jossain vaiheessa voi päättää, jääkö niihin rypemään vai jatkaako eteenpäin.

Helppohan mun on sanoa. Se on totta, sen lisäksi se on naiivia ja tekopyhää. 

Näin yhtenä päivänä miehen polkupyörällä autojen seassa. Noin kuusissakymmenissä. Se oli joku kylänraitti kaukana Kampalasta. Pyörän tarakalta putosi jotakin. Musta se näytti puupalikalta, miehelle se oli jotain niin tärkeää, että hän kiirehti autojen sekaan, riskeerasi henkensä, tai oli ainakin valmis ottamaan palikasta muutaman puskurin iskun. Muistan hätäisen katseen, rikkinäiset housut ja ilon, kun palikka oli pelastettu ja nostettu takaisin pyörän selkään. Mies jatkoi matkaa. 

Tuli mieleen oma isä, jokirannan komein mies, se jolla on jylhä katse ja nenä. Mietin isän pitkää vartta, harmaata tukkaa ja peilikirkkaansinisiä silmiä. Kuvittelin hänet pyörän selkään ja varjelemaan puupalikkaa hengellään. En kestänyt ajatusta.

Voin vain kuvitella, millainen on kohtaamieni ihmisten jokapäiväinen arki tai mitä he ovat menneisyydessään kokeneet. Mutta jollakin tasolla se taitaa pitää paikkansa, ainakin aika monen kohdalla, että jääkö rypemään vai jatkaako eteenpäin. Moni elää tässä ja nyt. Tärkeää ei ole eilinen eikä huominen, vain tällä hetkellä on merkitystä.

Pedikyristi Charles kertoi, ettei kenelläkään ole vakuutusta. Kukaan ei vakuuta taloaan, miksi vakuuttaisi. Miksi pohtia, että jotain pahaa voi sattua. Mitä järkeä on huolehtia huomisesta. Mutta Charles, entä jos sun talo palaa? No, sitten se palaa. Sitten aletaan kerätä rahaa ja hommataan uusi. Ystävä auttaa.

Niin, ehkä ero on siinä, että yhteisö auttaa. Sun ei tarvi pärjätä yksin, tiedät, että sulla on tuki. Tosin on mullakin ja sulla. Mun ei tarvi pärjätä yksin. Luulin niin, mutta olin väärässä.

Eletäänkö me sitten harhakuvitelmassa, että on pärjättävä yksin. Ei luoteta yhteisön tukeen ennen kuin kauheasta ponnistelusta huolimatta putoaa. Vasta sitten kun jalat ei enää kanna, kun tasapaino menee, eikä saa tarrauduttua nuoraan edes sormin, putoaa ja huomaa, että alla on turvaverkko. Se ottaa vastaan. Pudotus on pelottava ja laskeutuminen pomppuisa, mutta verkko pitää. Se on oikeasti yllättävän vakaa ja tukeva.

Melkein tekis mieli suositella kokeilemaan.

Kuva: Henni Pudas

Hei, tässä on Afrikan kaikkien aikojen suosituin biisi, ja siihen on varmaan syy. Yeke, yeke ei muuten tarkoita mitään. Miksi tarkoittaisi?

Niin ja tuo otsikko, miten se liittyy tähän tarinaan. No, aika heikosti.

Se kaikki on mennyttä

On polttavan kuuma, iho on kuiva ja sitä kiristää. Ilma leijailee hiljalleen silmien edessä, eikä tuuli saavu. On vaikea hengittää.

Aika on pysähtynyt odottamaan. Päässä jyskyttää.

Tuodaan penkki. Se asetetaan varjoon, kostealle maalle, joka haisee virtsalle. Haju muistuttaa terveyskeskuksen vanhusten vuodeosastoa, ja tulee mieleen isotäti, joka on maannut vuodenpäivät märissä vaipoissa. 

Kurkkua kuivaa, oksettaa.

Olen tullut tapaamaan naista, olkoon hän vaikka Zuri. Hän on vakava ja laiha, varmaan aika vanha. Hän tuli joitakin vuosia sitten rajan yli Kongon Demokraattisesta tasavallasta, koska siellä taistellaan: hallitus vastaan sissit, sissit vastaan sissit, heimo vastaan heimo. Miksi? Kukaan ei oikeastaan enää tiedä, ehkä luonnonvaroista, ehkä vallasta.

Zuri, oliko pakomatkasi vaarallinen? Oli.

Oliko uhkia? Oli.

Olen kuullut, että lähes kaikki kongolaiset pakolaisnaiset raiskataan. Ei ole väliä, oletko vauva vai vanhus. Kuka niin voi tehdä, kollega ihmettelee. Onko se ihminen, vai paholainen, joka on saanut vallan? Vaikea sanoa. 

Muistan nähneeni dokumentin YK-joukkojen komentajasta Ruandassa silloin aikoinaan. Hän tuli hulluksi. Oli joutunut seuraamaan liikaa tappamista ja liian kauan, sivusta. Hän sanoi, etteivät ne olleet ihmisiä. Hän näki selvästi paholaisen, se se sieltä silmistä katseli.

Kaukaa kuuluu rukouskutsu. Aurinko on liian kirkas, silmissä sumenee, heikottaa.

Kertoisitko matkastasi?  ”En. Se on mennyttä.”

Kuumuus on laskeutunut olalle, kärpänen otsalle. Katselen miehiä kaukana maissipellolla. Polttava ilma värähtelee ilmassa kuin pillipiiparin huilunsoitto vanhassa sadussa.

Haluaisin kysyä tulevaisuudesta, unelmista, mutta se tuntuu kornilta. Onkohan unelma vain länsimainen keksintö? Mutta kai kaikki nyt odottavat elämältään jotakin. Kai ihmisillä on ajatuksia, miltä heidän tulevaisuutensa näyttää. Miksi ajattelen tulevaisuutta niin paljon. Miksi haluan tietää Zurin haaveista. Eikö se ole kuitenkin nykyhetki, joka merkitsee.

Haluan tietää, mitä hän toivoo. Kaikki toivovat jotakin. Siskonpoika toivoo synttärilahjaksi Lego Ninjago Red Dragonia, ugandalainen kollega, ettei illalla sada.  

”Jos Jumala tulisi ja kysyisi, miten voin sinua palvella, sanoisin, että kunpa keksisit kestävän ratkaisun”, Zuri toteaa. Kestävän ratkaisun, että olisi töitä ja jokapäiväinen leipä.

Selviää, että hänellä on viisi omaa lasta, kaksi sukulaislasta ja anoppi. Hän on 30-vuotias. Elämä edessä, melkein hymähdän. Mutta tajuan, että se on vähän liian paksua.

Kiitän ja hymyilen. Haluan pois. On ahdistava olo. Toivotan hänelle kaikkea hyvää, hän ei vastaa ja jää istumaan penkille. Katsoo, kun lähden pois.

Nousen autoon, pyyhin hien otsalta. Pistän ilmastoinnin päälle. ”Voidaan mennä.”

Illalla tapaan 17-vuotiaan Evelynin. Hän kertoo pakomatkansa olleen liian pitkä. Mitä tapahtui?

”Sissit tulivat kylään, tappoivat vanhempani, veivät siskoni ja minut metsään ja kiduttivat ja raiskasivat neljä päivää.” 

Hiljaisuus. Matka on totisesti ollut liian pitkä. Kosketan häntä olkapäähän ja sanon olevani pahoillani. Se tuntuu hullulta. Haluaisin halata ja rutistaa ja sanoa, että kaikki on ok. Vaikka tiedän, ettei ole. Enkä tee sitä.

”Onneksi yksi sisseistä oli siskoni luokkakaveri. Hän lähti saattamaan meitä vedenhakureissulle ja päästi meidät pakoon.” Onneksi. 

Evelyn, mitä toivot tulevaisuudelta? ”Toivon, että...unohtaisin menneisyyden.”