Se kaikki on mennyttä

On polttavan kuuma, iho on kuiva ja sitä kiristää. Ilma leijailee hiljalleen silmien edessä, eikä tuuli saavu. On vaikea hengittää.

Aika on pysähtynyt odottamaan. Päässä jyskyttää.

Tuodaan penkki. Se asetetaan varjoon, kostealle maalle, joka haisee virtsalle. Haju muistuttaa terveyskeskuksen vanhusten vuodeosastoa, ja tulee mieleen isotäti, joka on maannut vuodenpäivät märissä vaipoissa. 

Kurkkua kuivaa, oksettaa.

Olen tullut tapaamaan naista, olkoon hän vaikka Zuri. Hän on vakava ja laiha, varmaan aika vanha. Hän tuli joitakin vuosia sitten rajan yli Kongon Demokraattisesta tasavallasta, koska siellä taistellaan: hallitus vastaan sissit, sissit vastaan sissit, heimo vastaan heimo. Miksi? Kukaan ei oikeastaan enää tiedä, ehkä luonnonvaroista, ehkä vallasta.

Zuri, oliko pakomatkasi vaarallinen? Oli.

Oliko uhkia? Oli.

Olen kuullut, että lähes kaikki kongolaiset pakolaisnaiset raiskataan. Ei ole väliä, oletko vauva vai vanhus. Kuka niin voi tehdä, kollega ihmettelee. Onko se ihminen, vai paholainen, joka on saanut vallan? Vaikea sanoa. 

Muistan nähneeni dokumentin YK-joukkojen komentajasta Ruandassa silloin aikoinaan. Hän tuli hulluksi. Oli joutunut seuraamaan liikaa tappamista ja liian kauan, sivusta. Hän sanoi, etteivät ne olleet ihmisiä. Hän näki selvästi paholaisen, se se sieltä silmistä katseli.

Kaukaa kuuluu rukouskutsu. Aurinko on liian kirkas, silmissä sumenee, heikottaa.

Kertoisitko matkastasi?  ”En. Se on mennyttä.”

Kuumuus on laskeutunut olalle, kärpänen otsalle. Katselen miehiä kaukana maissipellolla. Polttava ilma värähtelee ilmassa kuin pillipiiparin huilunsoitto vanhassa sadussa.

Haluaisin kysyä tulevaisuudesta, unelmista, mutta se tuntuu kornilta. Onkohan unelma vain länsimainen keksintö? Mutta kai kaikki nyt odottavat elämältään jotakin. Kai ihmisillä on ajatuksia, miltä heidän tulevaisuutensa näyttää. Miksi ajattelen tulevaisuutta niin paljon. Miksi haluan tietää Zurin haaveista. Eikö se ole kuitenkin nykyhetki, joka merkitsee.

Haluan tietää, mitä hän toivoo. Kaikki toivovat jotakin. Siskonpoika toivoo synttärilahjaksi Lego Ninjago Red Dragonia, ugandalainen kollega, ettei illalla sada.  

”Jos Jumala tulisi ja kysyisi, miten voin sinua palvella, sanoisin, että kunpa keksisit kestävän ratkaisun”, Zuri toteaa. Kestävän ratkaisun, että olisi töitä ja jokapäiväinen leipä.

Selviää, että hänellä on viisi omaa lasta, kaksi sukulaislasta ja anoppi. Hän on 30-vuotias. Elämä edessä, melkein hymähdän. Mutta tajuan, että se on vähän liian paksua.

Kiitän ja hymyilen. Haluan pois. On ahdistava olo. Toivotan hänelle kaikkea hyvää, hän ei vastaa ja jää istumaan penkille. Katsoo, kun lähden pois.

Nousen autoon, pyyhin hien otsalta. Pistän ilmastoinnin päälle. ”Voidaan mennä.”

Illalla tapaan 17-vuotiaan Evelynin. Hän kertoo pakomatkansa olleen liian pitkä. Mitä tapahtui?

”Sissit tulivat kylään, tappoivat vanhempani, veivät siskoni ja minut metsään ja kiduttivat ja raiskasivat neljä päivää.” 

Hiljaisuus. Matka on totisesti ollut liian pitkä. Kosketan häntä olkapäähän ja sanon olevani pahoillani. Se tuntuu hullulta. Haluaisin halata ja rutistaa ja sanoa, että kaikki on ok. Vaikka tiedän, ettei ole. Enkä tee sitä.

”Onneksi yksi sisseistä oli siskoni luokkakaveri. Hän lähti saattamaan meitä vedenhakureissulle ja päästi meidät pakoon.” Onneksi. 

Evelyn, mitä toivot tulevaisuudelta? ”Toivon, että...unohtaisin menneisyyden.”