Voit joko jatkaa suoraan tai kääntyä oikealle tai vasemmalle

"Missasit tuon käännöksen”, sanon.

”Ai, niinpä vain. Mitä tehään?” Kysyy kuski epävarmana.
”No, käänny takaisin ja mee sille oikealle tielle”, vastaan kärsimättömästi.

En tiiä, onko se siksi, että tuun yksilöllisestä kulttuurista, jossa oma-aloitteisuutta arvostetaan ja yksilölle on annettu valta omien valintojensa yli. Vai onko se siksi, että hän tulee yhteisöllisestä kulttuurista, jossa päätökset tehdään yhdessä, tai annetaan jopa mieluummin jonkun muun tehdä lopullinen valinta. Vai onko kaikki vain kiinni ihmisestä. Toiset vaan päättää ja toiset ei. 

Muistan nähneeni vuosia sitten dokumentin kahdesta vuorikiipeilijästä.

Kaverukset olivat nousemassa toista päivää kohti vuoren korkeinta huippua, kun joutuivat pahaan lumimyräkkään. Näkyvyyden ollessa huono toinen heistä ei huomannut edessä olevaa railoa ja putosi satoja metrejä alas syvyyteen. Kiipeilijät olivat köytettyinä toisiinsa kiinni ja myös toinen heistä oli pudota, mutta sai pidettyä itsensä hakun avulla pinnalla. 

Pinnalle jäänyt yritti vetää pudonnutta ylös, mutta ei jaksanut. Hän yritti huutaa ja saada yhteyttä pudonneeseen, mutta hirveässä tuulessa ja myräkässä mikään ääni ei mennyt läpi tai tullut takaisin. Näin kesti tunteja ja pinnalla ollut arvioi, että kaveri oli varmaan lyönyt päänsä ja kuollut. Oli tulossa yö ja hän tiesi, ettei jaksaisi enää kauaa pitää itseään pinnalla kun kaverin paino veti häntä mukanaan. Hän voisi yrittää pelastaa itsensä ja päästä takaisin leiriin. Jos hän jäisi yön yli kylmään, hän jäätyisi kuoliaaksi. Hän katkaisi köyden ja lähti etsiytymään kohti leiriä.

Railoon pudonnut vietti samaan aikaan tuskaisia tunteja roikkuen köydessä. Oli pudotessaan katkaissut molemmat jalkansa ja saanut murtumia ympäri kehoa. Hän yritti huutaa kaverilleen, muttei saanut vastausta. Hän ei kyennyt tekemään muuta kuin roikkumaan köydessä ja toivomaan, että joku tulisi pelastamaan. Mutta sitten köysi katkaistiin ja hän huomasi putoavansa yhä syvemmälle alas railoon. Vapaa pudotus loppui, kun hän iskeytyi kielekkeen päälle, joka oli osunut hänen matkalleen. Kroppa sai uusia ruhjeita, mutta vielä kivuliaampaa oli ymmärrys siitä, että hän oli entistä pahemmassa pulassa, aivan yksin. Hän oli paikassa, josta kukaan ei tulisi koskaan häntä löytämään. Hänen ruumiinsa oli hajonnut ja pian vesikin loppuisi.

Siinä hän oli, satoja metrejä paksun jääpeitteen alla säkkipimeässä synkkyydessä. Oli täysin hiljaista, täysin pimeää. Hän oli maailman yksinäisimmässä paikassa ruhjoutuneen ruumiinsa kanssa. Ei ollut ruokaa, ei ollut juomaa, oli kylmä. Hän vietti hiljaisuudessa tunteja. Ulkomaailmassa tuli yö, tuli aamu, mutta hän ei sitä tiennyt. Ainoa asia, jonka hän tiesi, oli että kukaan ei koskaan löytäisi häntä, vaikka hänen kaverinsa olisikin päässyt turvaan ja hälyttämään apua. Lumi peittäisi heidän jälkensä ja sulkisi pian railon suun hyisen peitteensä alle. Hän ei pääsisi kiipeämään ylös poikki menneillä jaloillaan, ja alhaalla oli vain lisää syvyyttä ja pelottavaa pimeyttä. Hän arvioi pudonneensa joitakin satoja metrejä ja tiesi, että pahimmillaan railot yltäisivät kilometrien syvyyteen. 

Mutta hän myös tajusi, että oli tehtävä päätöksiä. Ilman päätöksiä hän kuolisi. Hän olisi voinut jäädä kielekkeen päälle makaamaan ja odottaa ihmepelastusta, mutta hän päätti pudottautua, vierittää kroppansa yli kielekkeen reunan ja pudota tuntemattomaan. Sillä se olisi ainoa mahdollisuus löytää reitti ulos. 

Ja koska hän kertoi dokumentissa tätä tarinaa, tiedämme miten se päättyi. Hän putosi joitakin metrejä, näki valonpilkahduksen jossakin kaukana, raahautui sitä kohti ja löysi aukon ulos pimeydestä.

Laahustan kuumuudessa mullanpunaista tietä, imen pillillä kokis zeroa ja mietin, että tää aspartaami pehmentää varmaan aivot. 

Näen edessä rekan ja sen päällä kaksi miestä. Miehet keräävät roskapusseja kadulta. Hyppäävät alas ja nostavat pusseja, muovia, mätääntyneitä hedelmäkasoja ja tinatölkkejä kuorma-autoon. Toiminta näyttää rutinoituneelta ja toimivalta. Ainoa vaan, että kyseessä on avolavallinen rekka, jonka lavassa on reunat, mutta siitä puuttuu takaosa. Roskia valuu tielle sitä mukaa kun niitä kuormaan kerätään. Rekka pomppii kuoppaista tietä eteenpäin ja miehet jatkavat eteen tulevien roskien keräämistä kiinnittämättä juurikaan huomiota kasoihin, jotka valuvat samaan aikaan lavalta pois. 

Miehille ei ilmeisesti ollut vielä tullut päätöksen hetki.

Luin jostain, että jos menee tarpeeksi huonosti, jossain vaiheessa pitäis osata antaa vain olla, kellua virran mukana eikä yrittää taistella sitä vastaan. Niitäkin hetkiä tulee. Mutta oon sitä mieltä, että pitää huomata myös se hetki, kun kellumiset on kelluttu ja on aika alkaa taas uida. 

Sillä ilman päätöksiä mikään ei muutu, eikä koskaan pääse eteenpäin. Ja vaikka parasta ei olisikaan määränpäähän pääseminen, vaan itse matkanteko, on siitä sitä suuremmalla syyllä syytä tehdä mielenkiintoinen.

Monta tarinaa jää kertomatta

Siinä me istuttiin, Maria ja mie. Se oli yksi niistä tapaamisista, kerroista jolloin kyselin ja kuulostelin vieraalta kuulostavaa kieltä. Kun haistelin vierasta tuoksua, katselin naisen kasvoja ja mietin hänen ikäänsä, yritin lukea hänen mietteensä.

Se oli tasan kuusi päivää sitten. Tasan kuusi päivää ennen kuin täytin vuosia. Kaikki se vieras tuntui tutulta. Se, että istuu peltimajan puisella penkillä ja asettaa jalkansa saviselle maalle kun ovenraosta vilahtaa aavistus ulkomaailman pakahduttavasta kuumuudesta. 

Olin listannut sinä aamuna hyviä asioita viimeiseltä puolelta vuodelta. Listan nimi oli ”Hyvät asiat viimeisen puolen vuoden ajalta”, tuntui että tarvitsin sitä. 

Siinä me istuttiin, minä kuluneissa farkuissa, ja siinä istui Maria verkkohatussaan, pilkukkaassa paidassaan ja kietaisuhameessaan. 

Hän sanoi, että saa voimaa ystävistään, siitä että voi auttaa ja saa tukea. Ja siinä me oltiin, kaksi vierasta niin kaukaa. Tuijotin Marian rauhallisia kasvoja ja ymmärsin häntä täysin. Sanoin, että ymmärrän, ymmärrän sua niin hyvin. Maria sanoi, ettei mieti menneitä, vaan pitää ajatukset hyvissä asioissa, joita hänellä on. Olin tajunnut saman sinä aamuna.

En ollut enää se valkoinen, eikä hän se pakolainen. Vaan me oltiin me, kaksi naista, jotka olivat päätyneet samoihin aatoksiin.

Niin kauan se vei.

Äiti on taas viime yönä herännyt mun synnyinhetkenä, niin se sanoo mun syntymäpäiväaamuna. Oon sille aina se pikkutyttö.

Täällä oon keskellä syvintä Afrikkaa. Täällä jossain keskellä flooraa ja faunaa, gorilloja ja mustaa magiaa. Mun äiti on mulle erityisen rakas, niin kuin sun äiti on sulle. Äitit on ainutlaatuisia, me ollaan ainutlaatuisia. 

Mutta onko sadat juoksevat lapset ja tuhannet odottavat ihmiset teiden varsilla, väreilevässä ilmassa, kuivalla maalla uniikkeja vai meille massaa. Entä tv:n pallomahainen lapsi? Niin just se, jolla pörrää kärpänen silmässä. 

Olisko Maria mulle ainutlaatuinen, ellen tietäisi hänen nimeään. Kun ei tiedä ja tunne, jää ajatuksia vaihtamatta, niin paljon kuulematta ja monta tarinaa kertomatta.