On totta, että elämä on täällä kuin hidastetusta filmistä.
Ainakin mun aiempaan elämään verrattuna. Voi tietty kysyä, oliko mun aiempi
elämä elämää. En viimeiseen puoleen vuoteen viettänyt varmaan yhtään iltaa kotona,
saati ollut yksin. Piti mennä, tehdä ja suorittaa. Viisaathan väittää, että
kiire on ihmisen itsensä luomaa.
No, ainakin se loppuu ympäristön pakottamana.
Napsuttelin täällä hermostuneesti rystysiä kaks ekaa viikkoa,
kun olis pitänyt päästä ulos juoksemaan, sosialisoimaan, duunailemaan, hikoilemaan
ja purnaamaan, että on niin hemmetin kiire. Mutta kun maanteillä ei voi juosta,
eikä pimeässä kulkea yksin, kun en tuntenut ketään ja kun duunissa piti antaa
aikaa oppia ja tutustua, kiire loppui.
Tuli aikaa.
Asiat tapahtuvat, vaikka ne tapahtuvat hitaasti. Elämä on
elämää, vaikka se on hidasta. Ihmiset etenevät, vaikka he kävelevät hitaasti.
Seison kaupan kassalla kolmen ostoksen kanssa. Hymyilen ja
sanon moi. Hetken päästä kassaneiti huomaa minut ja sanoo jotain ja alkaa vetää
ensimmäistä ostosta pikku hiljaa pitkin hihnaa. Lukee viivakoodin hi-taas-ti. Mietin,
että ootko ihan tosissas. Kassaneiti hymyilee, hymyilen takaisin. Tavoittelee
toista ostosta hi-taas-ti. Se on varmaan liian kaukana, koska tavoittelussa kestää
mun tähän asti eletty elämä. Mietin, että mikset juma....a pistä sitä hihnaa
pyörimään. Pakkoko sitä tavaraa on siinä kurkotella.
Kassaneiti hymyilee, hymyilen takaisin.
Ot-taa kol-man-nen os-tok-sen ja lu-kee vii-va-koo... äh, ei
toimi. Lu-kee vii-va-koo... ei onnistu. Mietin, että ei mulla oikeesti oo koko
päivää aikaa tässä seisoa, s....na. On kiire. Ei mulla suoranaisesti ole
mihinkään menoa, mutta kuitenkin. Tää on ajanhaaskausta. Ja aika on rahaa ja
raha on... tärkeää, tietty. Höh.
Onneksi viivakoodi toimii kolmannella kerralla ja tulee
maksun aika. Kassaneiti alkaa pähkiä, antaako takaisin kolikoita vai seteleitä.
Ihan v...u sama, kunhan annat.
Hymy, annan samanlaisen takaisin.
Kun oon saanut rahat, pussipoika (poika, joka latelee
ostokset pussiin) alkaa tehdä työtään. Kun kolmas ostos on maailmanhistorian pisimmän
pussittamisen jälkeen pussissa, alkaa sen ojentaminen. Ei perkele, en jaksa oottaa.
Repäisen pussin, väläytän zeniläisen hymyn ja kiitän. Tässä on kato pikkusen
kiire.
Lattareissa mun espanjanope sanoi, että me länkkärit ollaan
kyllä trendikkäitä ja laihoja, mutta niin kovin stressaantuneita.
Että painamme kuin hullupäiset 24/7/365, jotta pääsemme sinne heidän luokseen viikoksi
lepäämään. Totta.
Mutta mitä väliä on stressillä, jos on
trendikäs ja laiha?! Daa. En onneksi tuhlannut siihen sen enempää ajatuksia, vaan
sanoin, että eikö meijän tämän päivän ohjelmassa ollut subjunktiivin
läpikäyminen. Että siirryttäiskö nyt kuitenkin siihen. Zeniläinen hymy.
Valehtelin muuten tuossa aiemmin.
Ei täällä kaikki tapahdu hitaasti. Moni muu asia kyllä paitsi
bodalla (mopotaksilla) ajaminen. Se jos mikä on tehokasta. Painellaan tuli perseen
alla säällä kuin säällä, puikkelehditaan rekkojen ja maastureiden välistä, ei
välitetä punaisista valoista tai jalankulkijoista ja painetaan kaasua, jos joku
on ajamassa päälle. Saattaa jopa ehtiä alta pois. Mun pitäis osata arvostaa tätä
uskomattoman nopeaa ja tehokasta tapaa liikkua. Ja kyllähän mie arvostankin.
Oon oppinut, että pitää vaan kääntää katse pois, jos neliveto on tulossa
koiville. Silloin se ei ehkä satu yhtä paljon.
Nopeiden bodakyytien ansiosta mulla on todennäköisesti aikaa
kirjoittaa tätä blogia. Kiitos bodakuskit.
