Se oli taas niitä aamuja, kun ei halunnut nousta sängystä. Kun olisi tahtonut sulkea silmät, palata uneen ja päästä pois vielä hetkeksi. Mutta nousin.
Pakkasin kameran, eväät, astuin autoon ja lähdin.
Lopulta me saavuimme sinne, keskelle hädässä kyhättyjä taloja, olkikattoja, saviseiniä, mutapolkuja, kanoja, vuohia ja hajuja. Lapsia, jotka juoksevat kohti ja halaavat. Aikuisia, jotka katsovat. Tiesin, että olin tullut oikeaan paikkaan. Tänne minun kuuluikin tulla.
Aza, sen hän sanoi nimekseen. Pieni nainen, jolla on huivi ja vahva katse. Istuimme alas. Sanoin, ettei sinun tarvitse kertoa, mutta hän kertoi, hän halusi kertoa kaiken, minkä vain kykeni ja muisti, koska on tärkeää tietää.
”Muistan sen illan. Silloin minun piti päättää, pelastanko lapsistani neljä vai yritänkö pelastaa kaikki kuusi sen uhalla, että epäonnistun. Päätin pelastaa varmasti neljä.”
Päätöksiä, joita meidän kaikkien ei tarvitse tehdä.
Miksi Azan piti tehdä tuo vaikea päätös? ”Koska olemme vääränlaisia”, hän toteaa.
”Miehet tulivat kotiimme, tappoivat appivanhempani, veivät mieheni ja pahoinpitelivät minut ja lapset. Kaksi lapsista pääsi pakenemaan. Kun tulin tajuihini, keräsin loput lapset mukaani ja lähdin pakoon.”
On vaikea ymmärtää, mitä jotkut meistä joutuvat kokemaan, ja vielä vaikeampaa on ymmärtää, etteivät he anna periksi. Anna kaiken vain olla, jää paikoilleen odottamaan.
Mutta Aza jatkoi eteenpäin.
Rajanylitys vaati rahaa. Hän saapui lapsineen rajakaupunkiin ja meni etsimään töitä kanalasta. Mutta kanalan omistajat vaativat seksiä. Aza sanoi haluavansa vain töitä, ei seksiä. Miehet ottivat hänet väkisin ja raiskasivat. Pahoinpitelystä selviydyttyään hän kiiruhti poliisilaitokselle ilmoittamaan rikoksesta.
”Minut vastaanottanut poliisi myös raiskasi. En jaksanut enää. En voinut luottaa kenenkään. Yritin pakoon, mutta he hakkasivat minut. Pelkäsin, että tappavat, koska tiesin liikaa.”
En voi uskoa kertomusta todeksi. En voi uskoa tällaiseen pahuuteen. En voi uskoa, että haavoittuvaa, jo haavoitettua ihmistä voidaan käyttää julmalla tavalla hyväksi. Mitä se toinen miettii, minkä oikeutuksen hän itselleen ja teolleen antaa.
Nyt Aza on päässyt turvaan. Tai ei sittenkään. Pakolaisia ei katsota hyvällä. Heitä syytetään ruoan hinnan ja vuokrien noususta. Azan oven eteen jätetään jätteitä, jotka hän noukkii joka aamu ja heittää menemään. Perhettä uhkaillaan väkivallalla.
”Lähtisin kyllä. Mutta minne voin mennä?” Hän kysyy avoimen hämmentyneenä. Eihän kukaan jää sinne, missä heitä ei kaivata.
Mutta hän jaksaa lastensa takia. Aza nousee uuteen aamuun ja kerää roskat ovensa edestä siinä toivossa, että hänen lapsillaan olisi parempi tulevaisuus. Haluan toivoa samaa. Sen takia aion nousta huomennakin.
Pistäkää tää nyt soimaan.
--
Ootteko koskaan miettineet,
milloin ihminen katkeaa? Mie oon. Oon pohtinut, milloin jokin asia käy niin
raskaaksi, ettei sitä jaksa kantaa. Milloin lastista tulee liian painava ja
saapuu hetki, kun kuuluu naks.
Mama Mbusia kantaa selässään 30
litraa vettä, päivittäin. Vaikka hänen selkänsä on käyrä, se ei katkea.
Se ei myöskään katkea siihen,
että aika menee odottamiseen. Ei siihen, että minibussi lähtee sitten kun se
tulee. Se ei ole katkennut niihin kymmeniin tiesulkuihin, joissa poliisi pyytää
lahjuksia. Ei kananpoikien mystiseen kuolemaan, eikä siihen, ettei ole lämmintä
vettä. Koskaan. Se ei katkea hajuun, joka leijuu sisään kadulle heitetyistä
jätteistä, eikä se katkea revenneeseen paitaan tai siihen, että mies otti
kolmannen vaimon.
Kävelin tukalassa, hiostavassa
kuumuudessa juuri ennen kuin taivas repeää ja tuo helpotuksen. Olin kyllästynyt
kulkemaan. Olin väsynyt olemaan discovalo, jota ei voi olla huomaamatta, josta
kaikki haluavat jotakin, ainakin reaktion, ainakin hein tai ei kiitoksen. Mutta
halusin vain kävellä, mennä paikasta toiseen, katsoa maahan. Ostatko sitä,
ostatko tätä, haluatko kyydin, madame, mitä kuuluu, katso minua, pudotin juuri
jotain, haluan, että katsot. Hei madame, madame!
Sitten menin suihkuun.
Kun yritin houkutella vettä
tihkumaan käsisuihkusta, muistelin kaihoisasti aamusuihkua Kigalissa kuukautta
aiemmin, missä vesi tuli voimalla ja sitä tuli eri lämpöisenä. Mutta
katkeamispiste ei ollut se, ei. Vettä kuitenkin tuli. Vaan sen jälkeen. Ei
silloin kun vetäisin suihkuverhon sivuun ja suihkutanko tippui, vaan kun sen
toinen pää tippui kun olin saanut toisen pään kiinnitettyä seinään. Ja kun kiinnitin
tippuneen pään, toinen pää tippui jälleen. Ja kun kiinnitin toisen kerran
tippuneen pään, se kertaalleen tippunut toinen pää tippui. Ja niin edelleen.
Silloin länkkäri huusi, länkkäri
alkoi karjua ylihintaisessa yksiössään elämän kurjuutta. Se huusi, että kaikki
sen uudessa kotimaassa oli sekundaa, sadatteli että kun kiinalaista muovia roudataan sinne tonnikaupalla. Että kun sen uudesta kotimaasta ei saa
laatua, kun kaikki hajoaa ja kun mikään ei toimi. Se ei jaksanut enää ja heitti
suihkutangon lattialle. Antaa olla. Se oli sen äänekäs protesti kaikkea
vastaan. Sitä kun se oli seurannut ja ihmetellyt, miksi ne ihmiset jaksaa.
Miksei ne nouse ja sano ei. Että ei helvetti nyt teihin ne asfaltit ja
sairaalaan lääkkeet. Lapsille aamupala ja koteihin vesijohtovesi. Mutta ne ei
nouse. Ne ei ole selvästikään kuunnelleet tarpeeksi hyvin Bob Marleytään.
Tunnin päästä seisoin
seesteisenä samaisessa kylpyhuoneessa, nyt vuokraemännän ja palveluspoikien
kanssa. Siinä me ihmeteltiin ja tuijoteltiin lattialla lojuvaa murjottua
suihkutankoa. Joo, se vaan putos ja meni rikki. Jotain mystisiä vaurioita se on
kärsinyt. En mie vaan tiiä. Varmaan kato ko se on kiinalaista laatua tai
jotain. Voisitteko ystävällisesti korjata tai vaihtaa sen tai jotain. Kiitti hirveesti.
Oon oppinut, että parhaimmat
kokemukset eivät ole niitä helpoimpia. On niin vahva usko, että lähes kaikella
on tarkoituksensa. Luulen kuitenkin, ettei sama päde moneen täällä tapaamaani
ihmiseen. Nää tyypit ei välttis usko, että saat sen mistä luovut, tai muutat elämäsi
suuntaa positiivisella ajattelulla. Ehkä siksi, että ne lukee eri
elämäntapaoppaita kuin me. Tai sitten siksi, ettei niin tapahdu. Aivan kuin
meille pätisi erit elämän lainalaisuudet.
 |
| Kuva: Henni Pudas |
