Hän muistaa sen illan

Se oli taas niitä aamuja, kun ei halunnut nousta sängystä. Kun olisi tahtonut sulkea silmät, palata uneen ja päästä pois vielä hetkeksi. Mutta nousin. 

Pakkasin kameran, eväät, astuin autoon ja lähdin.

Lopulta me saavuimme sinne, keskelle hädässä kyhättyjä taloja, olkikattoja, saviseiniä, mutapolkuja, kanoja, vuohia ja hajuja. Lapsia, jotka juoksevat kohti ja halaavat. Aikuisia, jotka katsovat. Tiesin, että olin tullut oikeaan paikkaan. Tänne minun kuuluikin tulla.

Aza, sen hän sanoi nimekseen. Pieni nainen, jolla on huivi ja vahva katse. Istuimme alas. Sanoin, ettei sinun tarvitse kertoa, mutta hän kertoi, hän halusi kertoa kaiken, minkä vain kykeni ja muisti, koska on tärkeää tietää.

”Muistan sen illan. Silloin minun piti päättää, pelastanko lapsistani neljä vai yritänkö pelastaa kaikki kuusi sen uhalla, että epäonnistun. Päätin pelastaa varmasti neljä.”

Päätöksiä, joita meidän kaikkien ei tarvitse tehdä.

Miksi Azan piti tehdä tuo vaikea päätös?  ”Koska olemme vääränlaisia”, hän toteaa.  

”Miehet tulivat kotiimme, tappoivat appivanhempani, veivät mieheni ja pahoinpitelivät minut ja lapset. Kaksi lapsista pääsi pakenemaan. Kun tulin tajuihini, keräsin loput lapset mukaani ja lähdin pakoon.”

On vaikea ymmärtää, mitä jotkut meistä joutuvat kokemaan, ja vielä vaikeampaa on ymmärtää, etteivät he anna periksi. Anna kaiken vain olla, jää paikoilleen odottamaan.
Mutta Aza jatkoi eteenpäin. 

Rajanylitys vaati rahaa. Hän saapui lapsineen rajakaupunkiin ja meni etsimään töitä kanalasta. Mutta kanalan omistajat vaativat seksiä. Aza sanoi haluavansa vain töitä, ei seksiä. Miehet ottivat hänet väkisin ja raiskasivat. Pahoinpitelystä selviydyttyään hän kiiruhti poliisilaitokselle ilmoittamaan rikoksesta. 

”Minut vastaanottanut poliisi myös raiskasi. En jaksanut enää. En voinut luottaa kenenkään. Yritin pakoon, mutta he hakkasivat minut. Pelkäsin, että tappavat, koska tiesin liikaa.”

En voi uskoa kertomusta todeksi. En voi uskoa tällaiseen pahuuteen. En voi uskoa, että haavoittuvaa, jo haavoitettua ihmistä voidaan käyttää julmalla tavalla hyväksi. Mitä se toinen miettii, minkä oikeutuksen hän itselleen ja teolleen antaa.

Nyt Aza on päässyt turvaan. Tai ei sittenkään. Pakolaisia ei katsota hyvällä. Heitä syytetään ruoan hinnan ja vuokrien noususta. Azan oven eteen jätetään jätteitä, jotka hän noukkii joka aamu ja heittää menemään. Perhettä uhkaillaan väkivallalla. 

”Lähtisin kyllä. Mutta minne voin mennä?” Hän kysyy avoimen hämmentyneenä. Eihän kukaan jää sinne, missä heitä ei kaivata.

Mutta hän jaksaa lastensa takia. Aza nousee uuteen aamuun ja kerää roskat ovensa edestä siinä toivossa, että hänen lapsillaan olisi parempi tulevaisuus. Haluan toivoa samaa. Sen takia aion nousta huomennakin.