Oliko rankka päivä?

Pistäkää tää nyt soimaan.
--
Ootteko koskaan miettineet, milloin ihminen katkeaa? Mie oon. Oon pohtinut, milloin jokin asia käy niin raskaaksi, ettei sitä jaksa kantaa. Milloin lastista tulee liian painava ja saapuu hetki, kun kuuluu naks.

Mama Mbusia kantaa selässään 30 litraa vettä, päivittäin. Vaikka hänen selkänsä on käyrä, se ei katkea. 

Se ei myöskään katkea siihen, että aika menee odottamiseen. Ei siihen, että minibussi lähtee sitten kun se tulee. Se ei ole katkennut niihin kymmeniin tiesulkuihin, joissa poliisi pyytää lahjuksia. Ei kananpoikien mystiseen kuolemaan, eikä siihen, ettei ole lämmintä vettä. Koskaan. Se ei katkea hajuun, joka leijuu sisään kadulle heitetyistä jätteistä, eikä se katkea revenneeseen paitaan tai siihen, että mies otti kolmannen vaimon.

Kävelin tukalassa, hiostavassa kuumuudessa juuri ennen kuin taivas repeää ja tuo helpotuksen. Olin kyllästynyt kulkemaan. Olin väsynyt olemaan discovalo, jota ei voi olla huomaamatta, josta kaikki haluavat jotakin, ainakin reaktion, ainakin hein tai ei kiitoksen. Mutta halusin vain kävellä, mennä paikasta toiseen, katsoa maahan. Ostatko sitä, ostatko tätä, haluatko kyydin, madame, mitä kuuluu, katso minua, pudotin juuri jotain, haluan, että katsot. Hei madame, madame! 

Sitten menin suihkuun. 

Kun yritin houkutella vettä tihkumaan käsisuihkusta, muistelin kaihoisasti aamusuihkua Kigalissa kuukautta aiemmin, missä vesi tuli voimalla ja sitä tuli eri lämpöisenä. Mutta katkeamispiste ei ollut se, ei. Vettä kuitenkin tuli. Vaan sen jälkeen. Ei silloin kun vetäisin suihkuverhon sivuun ja suihkutanko tippui, vaan kun sen toinen pää tippui kun olin saanut toisen pään kiinnitettyä seinään. Ja kun kiinnitin tippuneen pään, toinen pää tippui jälleen. Ja kun kiinnitin toisen kerran tippuneen pään, se kertaalleen tippunut toinen pää tippui. Ja niin edelleen.

Silloin länkkäri huusi, länkkäri alkoi karjua ylihintaisessa yksiössään elämän kurjuutta. Se huusi, että kaikki sen uudessa kotimaassa oli sekundaa, sadatteli että kun kiinalaista muovia roudataan sinne tonnikaupalla. Että kun sen uudesta kotimaasta ei saa laatua, kun kaikki hajoaa ja kun mikään ei toimi. Se ei jaksanut enää ja heitti suihkutangon lattialle. Antaa olla. Se oli sen äänekäs protesti kaikkea vastaan. Sitä kun se oli seurannut ja ihmetellyt, miksi ne ihmiset jaksaa. Miksei ne nouse ja sano ei. Että ei helvetti nyt teihin ne asfaltit ja sairaalaan lääkkeet. Lapsille aamupala ja koteihin vesijohtovesi. Mutta ne ei nouse. Ne ei ole selvästikään kuunnelleet tarpeeksi hyvin Bob Marleytään.

Tunnin päästä seisoin seesteisenä samaisessa kylpyhuoneessa, nyt vuokraemännän ja palveluspoikien kanssa. Siinä me ihmeteltiin ja tuijoteltiin lattialla lojuvaa murjottua suihkutankoa. Joo, se vaan putos ja meni rikki. Jotain mystisiä vaurioita se on kärsinyt. En mie vaan tiiä. Varmaan kato ko se on kiinalaista laatua tai jotain. Voisitteko ystävällisesti korjata tai vaihtaa sen tai jotain. Kiitti hirveesti.

Oon oppinut, että parhaimmat kokemukset eivät ole niitä helpoimpia. On niin vahva usko, että lähes kaikella on tarkoituksensa. Luulen kuitenkin, ettei sama päde moneen täällä tapaamaani ihmiseen. Nää tyypit ei välttis usko, että saat sen mistä luovut, tai muutat elämäsi suuntaa positiivisella ajattelulla. Ehkä siksi, että ne lukee eri elämäntapaoppaita kuin me. Tai sitten siksi, ettei niin tapahdu. Aivan kuin meille pätisi erit elämän lainalaisuudet.

Kuva: Henni Pudas