keskiviikko 13. maaliskuuta 2013

Se kerta kun Johnny Depp tuli ja pelasti

Tajusin tässä yhtenä päivänä, etten ole kuullut ugandalaisen kertaakaan kiroilevan. Kukaan ei ole myöskään ollut ilkeä tai pahoittanut tahallisesti mun mieltä. Ihmiset ovat iloisia, vaikuttavat huolettomilta, eikä heillä ole tapana piikitellä. Miksipä olisi?

Bodakuskit tööttäilevät, tukkivat tien ja huutelevat madamea. ”Madame we go?”. Puistelen päätä ja sanon ”No go”.  Joka päivä sama ruljanssi. Kymmenen bodaa kimpussa, ajavat läheltä tuhatta ja sataa, niin että käsi on lähteä imussa mukana. Tööttäys, mahottoman leveä hymy ja huuto. 

Totta kai oon kuullut rankkoja elämäntarinoita, eikä silloin naurata. Ne kerrotaan, ne todetaan. Näin on tapahtunut, se oli silloin, nyt on nyt. 

Luin jostain, että elämän voi elää joko kevyesti tai raskaasti. Sen voi kuulemma itse päättää. On vastoinkäymisiä, jotka tuntuu pahalta, mutta jossain vaiheessa voi päättää, jääkö niihin rypemään vai jatkaako eteenpäin.

Helppohan mun on sanoa. Se on totta, sen lisäksi se on naiivia ja tekopyhää. 

Näin yhtenä päivänä miehen polkupyörällä autojen seassa. Noin kuusissakymmenissä. Se oli joku kylänraitti kaukana Kampalasta. Pyörän tarakalta putosi jotakin. Musta se näytti puupalikalta, miehelle se oli jotain niin tärkeää, että hän kiirehti autojen sekaan, riskeerasi henkensä, tai oli ainakin valmis ottamaan palikasta muutaman puskurin iskun. Muistan hätäisen katseen, rikkinäiset housut ja ilon, kun palikka oli pelastettu ja nostettu takaisin pyörän selkään. Mies jatkoi matkaa. 

Tuli mieleen oma isä, jokirannan komein mies, se jolla on jylhä katse ja nenä. Mietin isän pitkää vartta, harmaata tukkaa ja peilikirkkaansinisiä silmiä. Kuvittelin hänet pyörän selkään ja varjelemaan puupalikkaa hengellään. En kestänyt ajatusta.

Voin vain kuvitella, millainen on kohtaamieni ihmisten jokapäiväinen arki tai mitä he ovat menneisyydessään kokeneet. Mutta jollakin tasolla se taitaa pitää paikkansa, ainakin aika monen kohdalla, että jääkö rypemään vai jatkaako eteenpäin. Moni elää tässä ja nyt. Tärkeää ei ole eilinen eikä huominen, vain tällä hetkellä on merkitystä.

Pedikyristi Charles kertoi, ettei kenelläkään ole vakuutusta. Kukaan ei vakuuta taloaan, miksi vakuuttaisi. Miksi pohtia, että jotain pahaa voi sattua. Mitä järkeä on huolehtia huomisesta. Mutta Charles, entä jos sun talo palaa? No, sitten se palaa. Sitten aletaan kerätä rahaa ja hommataan uusi. Ystävä auttaa.

Niin, ehkä ero on siinä, että yhteisö auttaa. Sun ei tarvi pärjätä yksin, tiedät, että sulla on tuki. Tosin on mullakin ja sulla. Mun ei tarvi pärjätä yksin. Luulin niin, mutta olin väärässä.

Eletäänkö me sitten harhakuvitelmassa, että on pärjättävä yksin. Ei luoteta yhteisön tukeen ennen kuin kauheasta ponnistelusta huolimatta putoaa. Vasta sitten kun jalat ei enää kanna, kun tasapaino menee, eikä saa tarrauduttua nuoraan edes sormin, putoaa ja huomaa, että alla on turvaverkko. Se ottaa vastaan. Pudotus on pelottava ja laskeutuminen pomppuisa, mutta verkko pitää. Se on oikeasti yllättävän vakaa ja tukeva.

Melkein tekis mieli suositella kokeilemaan.

Kuva: Henni Pudas

Hei, tässä on Afrikan kaikkien aikojen suosituin biisi, ja siihen on varmaan syy. Yeke, yeke ei muuten tarkoita mitään. Miksi tarkoittaisi?

Niin ja tuo otsikko, miten se liittyy tähän tarinaan. No, aika heikosti.

4 kommenttia:

  1. Jenni, olet ihana ja kirjoitat tosi kivasti! Luottaminen siihen, että elämä kantaa, on joskus pitkän tien takana. Mutta jokainen sen varmasti joskus oppii. Jotkut vasta sitten kuolinvuoteella..

    VastaaPoista
  2. hieno kirjoitus taas jakokemuksia rikkaampana on myös lukija

    VastaaPoista
  3. Kyllä mie sit arvostan näitä sun kirjotuksia Jennisein! Kirjoitat niin viisaita et tuntuu et joka kerralla itsekki vähän viisastuu :) Tälläkin kerralla jäin ihan miettimään tuota turvaverkkoasiaa ja sitä että elämä kantaa. Hali!

    VastaaPoista
  4. Kiitos kannustavista kommenteista! Ihanat.

    VastaaPoista