Bodakuskit tööttäilevät, tukkivat tien ja huutelevat madamea.
”Madame we go?”. Puistelen päätä ja sanon ”No go”. Joka päivä sama ruljanssi. Kymmenen bodaa
kimpussa, ajavat läheltä tuhatta ja sataa, niin että käsi on lähteä imussa
mukana. Tööttäys, mahottoman leveä hymy ja huuto.
Totta kai oon kuullut rankkoja elämäntarinoita, eikä silloin
naurata. Ne kerrotaan, ne todetaan. Näin on tapahtunut, se oli silloin, nyt on
nyt.
Luin jostain, että elämän voi elää joko kevyesti tai
raskaasti. Sen voi kuulemma itse päättää. On vastoinkäymisiä, jotka tuntuu
pahalta, mutta jossain vaiheessa voi päättää, jääkö niihin rypemään vai
jatkaako eteenpäin.
Helppohan mun on sanoa. Se on totta, sen lisäksi se on naiivia
ja tekopyhää.
Näin yhtenä päivänä miehen polkupyörällä autojen seassa. Noin
kuusissakymmenissä. Se oli joku kylänraitti kaukana Kampalasta. Pyörän tarakalta
putosi jotakin. Musta se näytti puupalikalta, miehelle se oli jotain niin
tärkeää, että hän kiirehti autojen sekaan, riskeerasi henkensä, tai oli ainakin
valmis ottamaan palikasta muutaman puskurin iskun. Muistan hätäisen katseen,
rikkinäiset housut ja ilon, kun palikka oli pelastettu ja nostettu takaisin
pyörän selkään. Mies jatkoi matkaa.
Tuli mieleen oma isä, jokirannan komein mies, se jolla on jylhä
katse ja nenä. Mietin isän pitkää vartta, harmaata tukkaa ja
peilikirkkaansinisiä silmiä. Kuvittelin hänet pyörän selkään ja varjelemaan
puupalikkaa hengellään. En kestänyt ajatusta.
Voin vain kuvitella, millainen on kohtaamieni ihmisten
jokapäiväinen arki tai mitä he ovat menneisyydessään kokeneet. Mutta jollakin
tasolla se taitaa pitää paikkansa, ainakin aika monen kohdalla, että jääkö
rypemään vai jatkaako eteenpäin. Moni elää tässä ja nyt. Tärkeää ei ole eilinen
eikä huominen, vain tällä hetkellä on merkitystä.
Pedikyristi Charles kertoi, ettei kenelläkään ole
vakuutusta. Kukaan ei vakuuta taloaan, miksi vakuuttaisi. Miksi pohtia, että
jotain pahaa voi sattua. Mitä järkeä on huolehtia huomisesta. Mutta Charles, entä
jos sun talo palaa? No, sitten se palaa. Sitten aletaan kerätä rahaa ja
hommataan uusi. Ystävä auttaa.
Niin, ehkä ero on siinä, että yhteisö auttaa. Sun ei tarvi
pärjätä yksin, tiedät, että sulla on tuki. Tosin on mullakin ja sulla. Mun ei
tarvi pärjätä yksin. Luulin niin, mutta olin väärässä.
Eletäänkö me sitten harhakuvitelmassa, että on pärjättävä
yksin. Ei luoteta yhteisön tukeen ennen kuin kauheasta ponnistelusta huolimatta
putoaa. Vasta sitten kun jalat ei enää kanna, kun tasapaino menee, eikä saa
tarrauduttua nuoraan edes sormin, putoaa ja huomaa, että alla on turvaverkko.
Se ottaa vastaan. Pudotus on pelottava ja laskeutuminen pomppuisa, mutta verkko
pitää. Se on oikeasti yllättävän vakaa ja tukeva.
Melkein tekis mieli suositella kokeilemaan.
Melkein tekis mieli suositella kokeilemaan.
Kuva: Henni Pudas |
Hei, tässä on Afrikan
kaikkien aikojen suosituin biisi, ja siihen on varmaan syy. Yeke, yeke ei
muuten tarkoita mitään. Miksi tarkoittaisi?
Niin ja tuo otsikko, miten se liittyy tähän tarinaan. No, aika heikosti.
Jenni, olet ihana ja kirjoitat tosi kivasti! Luottaminen siihen, että elämä kantaa, on joskus pitkän tien takana. Mutta jokainen sen varmasti joskus oppii. Jotkut vasta sitten kuolinvuoteella..
VastaaPoistahieno kirjoitus taas jakokemuksia rikkaampana on myös lukija
VastaaPoistaKyllä mie sit arvostan näitä sun kirjotuksia Jennisein! Kirjoitat niin viisaita et tuntuu et joka kerralla itsekki vähän viisastuu :) Tälläkin kerralla jäin ihan miettimään tuota turvaverkkoasiaa ja sitä että elämä kantaa. Hali!
VastaaPoistaKiitos kannustavista kommenteista! Ihanat.
VastaaPoista