keskiviikko 17. huhtikuuta 2013

This is it guys. Ei ole muuta.

Oltiin kaverin kans lopettelemassa sunnuntain viettoa eräällä country clubilla, kun päädyttiin pohtimaan, tyhmeneekö ihminen iän myötä. Kysymys heräsi, kun yritettiin päivän päätteeksi jakaa laskua puoliksi, ja se vei kieltämättä pikkusen liian kauan. Toki toivon, että vähillä yöunilla, eteläafrikkalaisella Chardonnaylla ja liiallisella auringonotolla oli osuutta asiaan. 
 
Päädyttiin siihen, että varmaan tyhmenee – olimmehan juuri saaneet siitä vahvat todisteet. Kaveri analysoi, että hoksottimet ei ole samalla tavalla enää kohillaan kuin 18-vuotiaana ja ärsykkeitä alkaa olla niin paljon, että keskittyminen herpaantuu ja meistä tulee höpsöjä.

Arveltiin, että meijän pitäis käydä älykkyystestissä säännöllisin väliajoin, että näkis kuinka pahasti se ÄO oikein laskee, ja loppuuko lasku jossain vaiheessa. Ilmaistiin myös yhteinen, hiljainen toive, että jospa tää kolmekymppiä olis se low point. 

Päätin jatkaa pohdintaa paikallisen kollegan kanssa seuraavana päivänä töissä. Kerroin, että tämmönen asia tuli mieleen ja se vaivaa mua. Että jos tuntuu, ettei kaikki asiat pysy hallinnassa ja tyhmenee, niin mistä se johtuu. Rudy totesi, että onko sillä nyt niin väliä, jos vähän tyhmeneekin. Lopeta Jenni se höpöttäminen ja keskity olennaiseen.

No, miepä lopetan.

Muistan olleeni aluksi hämmentynyt, kun ajeltiin ympäriinsä, tarkkailin paikkoja ja ihmisiä. Ajatukset risteilivät päässä. Ihmisillä ei välttämättä ollut sähköä tai juoksevaa vettä. He eivät tietenkään surffanneet netissä, eivätkä lukeneet, koska monet eivät osaa tai heillä ei ole varaa lehtiin tai kirjoihin. Monella ei ole työpaikkaa tai työyhteisöä, eikä savimajoihin ole tapana tilata sisustussuunnittelijaa tai häälahjalistaan kirjata toivetta Villeroy & Bocheista. 

Mietin, että jos et seuraa muotia ja kirjallisuutta, osallistu Espoon Cinéhen, Habitareen tai Helsingin kirjamessuille, katso Puhdistusta teatteriesityksenä, elokuvana ja lue sitä kirjana, seuraa HBO:n uusinta hittisarjaa, suunnittele viikonlopuksi joogaretriittiä ja ensi kesäksi purjehduskurssia tai ole jyvällä Flow:n tämän vuoden esiintyjistä, mitä jää jäljelle?

Tunsin sääliä. Näiden ihmisten elämä täytyy olla tosi tyhjää.

Sitten aloin huomata, että oli eri asiat, jotka merkitsivät. Ei ollut väliä, vedinkö aamulla jalkaan Tigerit vai Cheap Mondayt, kellään ei ihan hirveesti kiinnostanut. Kukaan ei kysynyt, minkä kirjan olin viimeksi lukenut tai olinko kuullut, että keskustaan oli avattu uus pop-up -ravintola. Keskustelunaiheet alkoivat olla vähissä.

Tajusin, että vastaantulijan kohtaaminen, tervehtiminen ja hymy. Sillä oli merkitystä. Se, että vietettiin aikaa ystävien, perheen ja tuntemattomien kanssa. Pidettiin sadetta katoksen alla ja kyseltiin päivän kulusta. Se kiinnosti ja siten opittiin. Eihän sitä tiedä vaikka farkkujen alla olis kiinnostava ihminen.

Aivan kuin jengi olis löytänyt jotain olennaista, ehkä pakosta, ehkä vapaasta tahdosta, en tiiä. Ainakin tuntuu, ettei meijän kannata tulla tänne vain opettamaan, vaan oppimaan. Joku myös sanoi, että me länkkärit ollaan hyviä valmistautumaan elämää varten, mutta unohdetaan sitten elää se. Hymähdin, koska tajusin, että se saattaa jopa pitää paikkansa.

Kuulin muuten eilen, että buddhalainen munkki Nhat Hanh lopettaa sähköpostinsa sanoihin This is it. Se ei tarkoita, että miehen meili olis siinä, vaan että elämä on tässä. Tässä hetkessä, nyt kun luet tätä, on sun elämä. Sulla ei ole muuta, sitä se Nhat yrittää sanoa. 

Ajattelin pitää mielessä.

Kuva: Henni Pudas

Ja kävinhän mie lopulta myös googlettamassa, onko sille ihmisen tyhmistymiselle tieteellistä perustetta vai oliko se vain tunne. Eihän näin tärkeää kysymystä voinut jättää auki. Tiesin, että Googleen voi luottaa ja se osasikin listata, että ainakin pienryhmät, viihde, flirttailu, kannabis, piiskaaminen ja liikalihavuus tyhmentävät sinua. 

Voin huokaista helpotuksesta, sillä olen tätäkin asiaa viisaampi. Olen myös onnellinen, että bongasin samalla kertaa Facebookista keskustelun Robingatesta ja osaan antaa analyyttisen vastauksen aiheesta, kun seuraavan kerran pidellään sadetta mangopuun alla ja joku kysyy, että saiko se Frontside Ollie oikeasti miljoonia katselukertoja siellä YouTubessa vai ei.

Ja Flow:ssa on muuten tänäkin vuonna aika mieletön setti.

maanantai 25. maaliskuuta 2013

Me nostetaan tässä vähän karkkirahaa

Leikitään täällä aina sillon tällöin miljonäärejä kavereitten kans. Tuntuu aika reteeltä nostaa 1 500 000 pankkiautomaatilta. Joo, ei tässä mitään, karkkirahaahan tässä vaan haetaan.

Käydäänkö 20 000 lounaalla? Joo! Haetaanko sen jälkeen siitä yhestä hyvästä mestasta ne kymppitonnin jätskit? Joo, haetaan! Otetaanko kaheksan tonnin viini vai neljän tonnin olut? Joo, otetaan!

Mua yritettiin taas viilata linssiin. Boda pyysi Muyengaan menosta kaheksan, sanoin, että as if, maksan sulle viis. Sitä tikulla silmään, joka nollia muistelee.

Lisäksi me ujutetaan jääpaloja salaa toisten kaula-aukoista sisään ja juostaan toistemme perässä ja karjutaan, että voi minkä teit.

Tuntuu jotenkin vapauttavalta.

Juttelin ugandalaisen ystävän kanssa, joka on sisäkkö. Saphina on mua muutaman vuoden vanhempi, ihana ja kaunis.

Hänellä on kolme lasta, jotka kaikki asuvat eri puolilla Ugandaa ja joita hän pyrkii kouluttamaan parhaalla mahdollisella tavalla mahdollisimman pitkälle. Koulumaksut tuottavat vain hieman vaikeuksia. Ne on miljoonia shillinkejä vuodessa ja palkka ei niihin oikein riitä. Mutta pääasia on pitää lapset koulussa, vaikka hän näkeekin heitä siten vain neljä kertaa vuodessa.

Saphina ei vietä lastensa kanssa arkea, hän viettää sitä Euroopasta tulleen perheen kanssa. Hän ei tee lapsilleen ruokaa, hän tekee sitä muille. Eikä hän leiki omien lastensa kanssa, hän leikkii vieraan kaksivuotiaan kanssa, jota hän rakastaa.

Itse hän lopetti koulunkäynnin neljätoistavuotiaana ja meni naimisiin. Vanhemmilla ei ollut varaa koulumaksuihin ja naimisiin oli mentävä, jotta saisi elättäjän. Sittemmin hän erosi. Ja toivoo pääsevänsä joskus koulunpenkille takaisin.

En oikein osaa sanoa, mitä ajattelen. Näin ameeba-päissään tulee ajateltua kaikenlaista.

Sen vain tiiän, että mut, mun veli ja sisko koulutettiin, saatiin itse valita, mitä luetaan ja missä, meidät lähetettiin maailman ääriin vaihtoon, jotta opimme kieltä ja kulttuuria, jotta meistä kasvaisi maailmankansalaisia ja saisimme mahdollisimman hyvät eväät elämään.

Perhe söi yhdessä, vietti Kreikan-lomat yhdessä, kesät mökillä, meitä vietiin harrastuksiin, ostettiin piikkarit pikajuoksua ja laskettelusukset pujottelua varten, vietiin pianotunnille ja uimakouluun. Kehuttiin ja kannustettiin, ja jouluna laskettiin, että kaikille on yhtä monta pakettia.

Kaikki vanhemmat haluavat lapsilleen parasta. Niinhän se on. Eikä kaikkea voi mitata tavarassa tai lomien määrässä. Tuskin sain yhtään enempää henkistä pääomaa siitä, että mut pakotettiin vuodeksi pianotunneille kuin mitä Saphina sai lapsena läheisiltään kotikylässään.

Mutta sitä ajattelee sitten kuitenkin.

Tulee mieleen, että Saphina saattais olla iloinen, jos vois joskus leikkiä miljonääriä. Tokikaan en sitä häneltä kysynyt. Mutta jääpalan sentään ujutin hänen kaula-aukosta sisään ja lähin karkuun.

keskiviikko 13. maaliskuuta 2013

Se kerta kun Johnny Depp tuli ja pelasti

Tajusin tässä yhtenä päivänä, etten ole kuullut ugandalaisen kertaakaan kiroilevan. Kukaan ei ole myöskään ollut ilkeä tai pahoittanut tahallisesti mun mieltä. Ihmiset ovat iloisia, vaikuttavat huolettomilta, eikä heillä ole tapana piikitellä. Miksipä olisi?

Bodakuskit tööttäilevät, tukkivat tien ja huutelevat madamea. ”Madame we go?”. Puistelen päätä ja sanon ”No go”.  Joka päivä sama ruljanssi. Kymmenen bodaa kimpussa, ajavat läheltä tuhatta ja sataa, niin että käsi on lähteä imussa mukana. Tööttäys, mahottoman leveä hymy ja huuto. 

Totta kai oon kuullut rankkoja elämäntarinoita, eikä silloin naurata. Ne kerrotaan, ne todetaan. Näin on tapahtunut, se oli silloin, nyt on nyt. 

Luin jostain, että elämän voi elää joko kevyesti tai raskaasti. Sen voi kuulemma itse päättää. On vastoinkäymisiä, jotka tuntuu pahalta, mutta jossain vaiheessa voi päättää, jääkö niihin rypemään vai jatkaako eteenpäin.

Helppohan mun on sanoa. Se on totta, sen lisäksi se on naiivia ja tekopyhää. 

Näin yhtenä päivänä miehen polkupyörällä autojen seassa. Noin kuusissakymmenissä. Se oli joku kylänraitti kaukana Kampalasta. Pyörän tarakalta putosi jotakin. Musta se näytti puupalikalta, miehelle se oli jotain niin tärkeää, että hän kiirehti autojen sekaan, riskeerasi henkensä, tai oli ainakin valmis ottamaan palikasta muutaman puskurin iskun. Muistan hätäisen katseen, rikkinäiset housut ja ilon, kun palikka oli pelastettu ja nostettu takaisin pyörän selkään. Mies jatkoi matkaa. 

Tuli mieleen oma isä, jokirannan komein mies, se jolla on jylhä katse ja nenä. Mietin isän pitkää vartta, harmaata tukkaa ja peilikirkkaansinisiä silmiä. Kuvittelin hänet pyörän selkään ja varjelemaan puupalikkaa hengellään. En kestänyt ajatusta.

Voin vain kuvitella, millainen on kohtaamieni ihmisten jokapäiväinen arki tai mitä he ovat menneisyydessään kokeneet. Mutta jollakin tasolla se taitaa pitää paikkansa, ainakin aika monen kohdalla, että jääkö rypemään vai jatkaako eteenpäin. Moni elää tässä ja nyt. Tärkeää ei ole eilinen eikä huominen, vain tällä hetkellä on merkitystä.

Pedikyristi Charles kertoi, ettei kenelläkään ole vakuutusta. Kukaan ei vakuuta taloaan, miksi vakuuttaisi. Miksi pohtia, että jotain pahaa voi sattua. Mitä järkeä on huolehtia huomisesta. Mutta Charles, entä jos sun talo palaa? No, sitten se palaa. Sitten aletaan kerätä rahaa ja hommataan uusi. Ystävä auttaa.

Niin, ehkä ero on siinä, että yhteisö auttaa. Sun ei tarvi pärjätä yksin, tiedät, että sulla on tuki. Tosin on mullakin ja sulla. Mun ei tarvi pärjätä yksin. Luulin niin, mutta olin väärässä.

Eletäänkö me sitten harhakuvitelmassa, että on pärjättävä yksin. Ei luoteta yhteisön tukeen ennen kuin kauheasta ponnistelusta huolimatta putoaa. Vasta sitten kun jalat ei enää kanna, kun tasapaino menee, eikä saa tarrauduttua nuoraan edes sormin, putoaa ja huomaa, että alla on turvaverkko. Se ottaa vastaan. Pudotus on pelottava ja laskeutuminen pomppuisa, mutta verkko pitää. Se on oikeasti yllättävän vakaa ja tukeva.

Melkein tekis mieli suositella kokeilemaan.

Kuva: Henni Pudas

Hei, tässä on Afrikan kaikkien aikojen suosituin biisi, ja siihen on varmaan syy. Yeke, yeke ei muuten tarkoita mitään. Miksi tarkoittaisi?

Niin ja tuo otsikko, miten se liittyy tähän tarinaan. No, aika heikosti.

perjantai 1. maaliskuuta 2013

Se kaikki on mennyttä

On polttavan kuuma, iho on kuiva ja sitä kiristää. Ilma leijailee hiljalleen silmien edessä, eikä tuuli saavu. On vaikea hengittää.

Aika on pysähtynyt odottamaan. Päässä jyskyttää.

Tuodaan penkki. Se asetetaan varjoon, kostealle maalle, joka haisee virtsalle. Haju muistuttaa terveyskeskuksen vanhusten vuodeosastoa, ja tulee mieleen isotäti, joka on maannut vuodenpäivät märissä vaipoissa. 

Kurkkua kuivaa, oksettaa.

Olen tullut tapaamaan naista, olkoon hän vaikka Zuri. Hän on vakava ja laiha, varmaan aika vanha. Hän tuli joitakin vuosia sitten rajan yli Kongon Demokraattisesta tasavallasta, koska siellä taistellaan: hallitus vastaan sissit, sissit vastaan sissit, heimo vastaan heimo. Miksi? Kukaan ei oikeastaan enää tiedä, ehkä luonnonvaroista, ehkä vallasta.

Zuri, oliko pakomatkasi vaarallinen? Oli.

Oliko uhkia? Oli.

Olen kuullut, että lähes kaikki kongolaiset pakolaisnaiset raiskataan. Ei ole väliä, oletko vauva vai vanhus. Kuka niin voi tehdä, kollega ihmettelee. Onko se ihminen, vai paholainen, joka on saanut vallan? Vaikea sanoa. 

Muistan nähneeni dokumentin YK-joukkojen komentajasta Ruandassa silloin aikoinaan. Hän tuli hulluksi. Oli joutunut seuraamaan liikaa tappamista ja liian kauan, sivusta. Hän sanoi, etteivät ne olleet ihmisiä. Hän näki selvästi paholaisen, se se sieltä silmistä katseli.

Kaukaa kuuluu rukouskutsu. Aurinko on liian kirkas, silmissä sumenee, heikottaa.

Kertoisitko matkastasi?  ”En. Se on mennyttä.”

Kuumuus on laskeutunut olalle, kärpänen otsalle. Katselen miehiä kaukana maissipellolla. Polttava ilma värähtelee ilmassa kuin pillipiiparin huilunsoitto vanhassa sadussa.

Haluaisin kysyä tulevaisuudesta, unelmista, mutta se tuntuu kornilta. Onkohan unelma vain länsimainen keksintö? Mutta kai kaikki nyt odottavat elämältään jotakin. Kai ihmisillä on ajatuksia, miltä heidän tulevaisuutensa näyttää. Miksi ajattelen tulevaisuutta niin paljon. Miksi haluan tietää Zurin haaveista. Eikö se ole kuitenkin nykyhetki, joka merkitsee.

Haluan tietää, mitä hän toivoo. Kaikki toivovat jotakin. Siskonpoika toivoo synttärilahjaksi Lego Ninjago Red Dragonia, ugandalainen kollega, ettei illalla sada.  

”Jos Jumala tulisi ja kysyisi, miten voin sinua palvella, sanoisin, että kunpa keksisit kestävän ratkaisun”, Zuri toteaa. Kestävän ratkaisun, että olisi töitä ja jokapäiväinen leipä.

Selviää, että hänellä on viisi omaa lasta, kaksi sukulaislasta ja anoppi. Hän on 30-vuotias. Elämä edessä, melkein hymähdän. Mutta tajuan, että se on vähän liian paksua.

Kiitän ja hymyilen. Haluan pois. On ahdistava olo. Toivotan hänelle kaikkea hyvää, hän ei vastaa ja jää istumaan penkille. Katsoo, kun lähden pois.

Nousen autoon, pyyhin hien otsalta. Pistän ilmastoinnin päälle. ”Voidaan mennä.”


Illalla tapaan 17-vuotiaan Evelynin. Hän kertoo pakomatkansa olleen liian pitkä. Mitä tapahtui?

”Sissit tulivat kylään, tappoivat vanhempani, veivät siskoni ja minut metsään ja kiduttivat ja raiskasivat neljä päivää.” 

Hiljaisuus. Matka on totisesti ollut liian pitkä. Kosketan häntä olkapäähän ja sanon olevani pahoillani. Se tuntuu hullulta. Haluaisin halata ja rutistaa ja sanoa, että kaikki on ok. Vaikka tiedän, ettei ole. Enkä tee sitä.

”Onneksi yksi sisseistä oli siskoni luokkakaveri. Hän lähti saattamaan meitä vedenhakureissulle ja päästi meidät pakoon.” Onneksi. 

Evelyn, mitä toivot tulevaisuudelta? ”Toivon, että...unohtaisin menneisyyden.”

keskiviikko 20. helmikuuta 2013

Sitä ehtii nukkua sitten haudassa

Yks jenkkimamma heitti, että ihmiset ja valtiot kuluttavat siekalematta niitä luonnonvaroja, joita heillä on käytössä erityisen paljon. Jenkit kuulemma kuluttavat energiaa, ugandalaiset aikaa. Se oli sen verran nokkelasti kehitelty, että sitä oli pakko pohtia hetki.

On totta, että elämä on täällä kuin hidastetusta filmistä. Ainakin mun aiempaan elämään verrattuna. Voi tietty kysyä, oliko mun aiempi elämä elämää. En viimeiseen puoleen vuoteen viettänyt varmaan yhtään iltaa kotona, saati ollut yksin. Piti mennä, tehdä ja suorittaa. Viisaathan väittää, että kiire on ihmisen itsensä luomaa. 

No, ainakin se loppuu ympäristön pakottamana. 

Napsuttelin täällä hermostuneesti rystysiä kaks ekaa viikkoa, kun olis pitänyt päästä ulos juoksemaan, sosialisoimaan, duunailemaan, hikoilemaan ja purnaamaan, että on niin hemmetin kiire. Mutta kun maanteillä ei voi juosta, eikä pimeässä kulkea yksin, kun en tuntenut ketään ja kun duunissa piti antaa aikaa oppia ja tutustua, kiire loppui. 

Tuli aikaa. 

Asiat tapahtuvat, vaikka ne tapahtuvat hitaasti. Elämä on elämää, vaikka se on hidasta. Ihmiset etenevät, vaikka he kävelevät hitaasti.

Seison kaupan kassalla kolmen ostoksen kanssa. Hymyilen ja sanon moi. Hetken päästä kassaneiti huomaa minut ja sanoo jotain ja alkaa vetää ensimmäistä ostosta pikku hiljaa pitkin hihnaa. Lukee viivakoodin hi-taas-ti. Mietin, että ootko ihan tosissas. Kassaneiti hymyilee, hymyilen takaisin. Tavoittelee toista ostosta hi-taas-ti. Se on varmaan liian kaukana, koska tavoittelussa kestää mun tähän asti eletty elämä. Mietin, että mikset juma....a pistä sitä hihnaa pyörimään. Pakkoko sitä tavaraa on siinä kurkotella.

Kassaneiti hymyilee, hymyilen takaisin. 

Ot-taa kol-man-nen os-tok-sen ja lu-kee vii-va-koo... äh, ei toimi. Lu-kee vii-va-koo... ei onnistu. Mietin, että ei mulla oikeesti oo koko päivää aikaa tässä seisoa, s....na. On kiire. Ei mulla suoranaisesti ole mihinkään menoa, mutta kuitenkin. Tää on ajanhaaskausta. Ja aika on rahaa ja raha on... tärkeää, tietty. Höh.

Onneksi viivakoodi toimii kolmannella kerralla ja tulee maksun aika. Kassaneiti alkaa pähkiä, antaako takaisin kolikoita vai seteleitä. Ihan v...u sama, kunhan annat.

Hymy, annan samanlaisen takaisin. 

Kun oon saanut rahat, pussipoika (poika, joka latelee ostokset pussiin) alkaa tehdä työtään. Kun kolmas ostos on maailmanhistorian pisimmän pussittamisen jälkeen pussissa, alkaa sen ojentaminen. Ei perkele, en jaksa oottaa. Repäisen pussin, väläytän zeniläisen hymyn ja kiitän. Tässä on kato pikkusen kiire. 

Lattareissa mun espanjanope sanoi, että me länkkärit ollaan kyllä trendikkäitä ja laihoja, mutta niin kovin stressaantuneita. Että painamme kuin hullupäiset 24/7/365, jotta pääsemme sinne heidän luokseen viikoksi lepäämään. Totta. 

Mutta mitä väliä on stressillä, jos on trendikäs ja laiha?! Daa. En onneksi tuhlannut siihen sen enempää ajatuksia, vaan sanoin, että eikö meijän tämän päivän ohjelmassa ollut subjunktiivin läpikäyminen. Että siirryttäiskö nyt kuitenkin siihen. Zeniläinen hymy.

Valehtelin muuten tuossa aiemmin. 

Ei täällä kaikki tapahdu hitaasti. Moni muu asia kyllä paitsi bodalla (mopotaksilla) ajaminen. Se jos mikä on tehokasta. Painellaan tuli perseen alla säällä kuin säällä, puikkelehditaan rekkojen ja maastureiden välistä, ei välitetä punaisista valoista tai jalankulkijoista ja painetaan kaasua, jos joku on ajamassa päälle. Saattaa jopa ehtiä alta pois. Mun pitäis osata arvostaa tätä uskomattoman nopeaa ja tehokasta tapaa liikkua. Ja kyllähän mie arvostankin. Oon oppinut, että pitää vaan kääntää katse pois, jos neliveto on tulossa koiville. Silloin se ei ehkä satu yhtä paljon. 

Nopeiden bodakyytien ansiosta mulla on todennäköisesti aikaa kirjoittaa tätä blogia. Kiitos bodakuskit.